Enpä tiennyt mihin kaikkeen kirjoittaminen johtaa aloittaessani seuraavan näytelmän tekemistä! Olen luullut, että näytelmäkirjoittamisen riemu on siinä, että käsikirjoittaja voi päättää mitä näytelmässä tapahtuu ja mitä kukakin roolihenkilö puhuu (tai ajattelee). Samoin olen ajatellut, että kirjoittaja nostaa tekstissään esiin ne teemat ja asiat, jotka hänestä ovat tärkeitä tai mielenkiintoisia. Kaikkea kanssa!
Olen kerännyt ajatuksia ja suunnitelmia näytelmääni varten pieneen oranssiin vihkooni monta kuukautta. Sinne on kertynyt hahmotelmia roolihenkilöistä ja tapahtumista joista voisi rakentaa toimivan näytelmän. Omasta mielestäni siellä on monta hyvää oivallusta joista olisi helppo kehittää hauskoja kohtauksia. Ilkka, se näytelmäni päähenkilö, vilahti sivuilla ensimmäisen kerran keväällä - ei vielä Ilkkana, vaan ajatuksena ja kaljuna, mutta siellä hän oli kuitenkin.
Mutta nyt - nyt kun haluaisin ryhtyä 'tosi toimiin' eli kirjoittamaan kohtauksia ja päättämään henkilöistä jotka näytelmään otetaan tai jätetään pois, tapahtuukin aivan kummia.
Ilkka on alkanut ottamaan sijaa elämässäni siten, että hän työntää väkisin asioita mieleeni, hän saattaa aivan yllättäen heittää eteeni tavallisen tapahtuman perheen elämästä - mutta kysyä miltä se näyttää miehen silmin! Mistä minä tietäisin, minä olen nainen - äiti ja vaimo, en minä tiedä miehen näkökulmasta mitään. Mutta Ilkka ei anna periksi! 'Mieti' hän sanoo. 'Koeta hahmottaa sitä tapahtumaa miehen vinkkelistä'. Helpommin sanottu kuin tehty!
Mutta nyt sitten huomaan kuuntelevani miehiä maailmalla eri tavalla - uteliaana ja oppimishaluisena, innokkaana ymmärtämään (aika vaikea tehtävä, täytyy myöntää, puoliparkitulta feministiltä aika hulppeesti vaadittukin, sanon minä!) ja kirjoittamaan muistiin.
Monet alkuperäiset henkilöhahmot näytelmän suunnitelmastani on heitetty roskiin -Ilkka toteaa niiden olevan 'epärelevantteja' tai vääriä tai muuten tarpeettomia (siis kuka muka päättää mitä näytelmässä tapahtuu?).
Olen katsonut maailmaa naisen silmin 50 vuotta ja äitinäkin lähes 25, luulin tietäväni kaiken perhe-elämästä ja lasten kasvatuksesta. Nyt mieleeni nousee kohtauksia, joissa mies on sidottu ympäristön kaavoihin tiukasti ja vaativasti, haaveista joita ei voi toteuttaa koska täytyy olla perheenpäänä tai muuta yhtä kummallista. Huomaan pohtivani isänä olemisen ongelmia ennen ja nyt, mmiehen roolia 50-vuotta sitten ja nyt!
Joku kokeneempi kirjoittaja varmasti lohduttaisi minua, että tämä on hyvä vaihe kun näytelmä alkaa elää omaa elämäänsä ja minun pitäisi vain heittäytyä virran vietäväksi ja kirjoittaa mitä Ilkka tai joku muu mieleeni tuo. Mutta minä kitisen, kirjoitan ja kitisen, sillä haluaisin edes vähän päättää siitä mitä minun nimissäni kirjoitetaan!
Sen päätöksen olen nyt kuitenkin tehnyt, että ohjaan itse sen näytelmän. Jospa edes ohjaajalla olisi hieman sanavaltaa siitä, mitä näytelmästä sitten lopultakin tulee!
