Ja Vaahteramäki hiljeni

Viimeisen esityksen jälkeen on aina haikea tunnelma. On vaikea sanoa hyvästit kavereille joiden kanssa on näytellyt, äänimiehille joista on tullut melkein ystäviä, kahvilanväelle jonka kanssa on tottunut juttelemaan ja kaikille muille joiden kanssa on viettänyt enemmän tai vähemmän tiiviisti pitkiä aikoja.

Vaikeaa on sanoa hyvästit myös tekstille ja omalle roolihahmolle. Kun on hitaasti yrittänyt päästä sisälle toisen sielunelämään ja yrittänyt tuoda sitä näyttämölle yleisön nähtäväksi, on hieman haikeaa luopua kaikesta vain siksi, ettei esityksiä enää ole. Ymmärrän hyvin niitä näyttelijöitä jotka vuosi toisensa jälkeen esittävät samanlaisia rooleja: heidän ei tarvitse koskaan sanoa lopullisia hyvästejä roolihahmolleen!

Tänä kesänä Vaahteramäen pihamaalle lastenteatteria tekemään osallistui 7 lasta ja 5 aikuista. Lasten kanssa olemme tehneet teatteria jo neljä vuotta, aikuiset ovat vasta pari kesää 'joutuneet' näyttämölle (koska rooleja on ollut enemmän kuin lapsia).

Kenraali ja esitykset tarkoittaa sitä, että neljä iltaa peräkkäin olemme esittäneet näytelmää ja jännittäneet onnistumista ja yleisön tulemista. Neljä iltaa olemme keskittyneet intensiivisemmin kuin monet koskaan:). Ei ehkä kuulosta  pitkältä rupeamalta mutta kannattaa kokeilla 2-15 vuotiaiden kanssa - vaaditaan aika isoa motivaatiota, että vielä neljäskin ilta sujuu koheltamatta. Jokainen on siis maljansa ansainnut!!

Mutta tänä iltana suuri hiljaisuus laskeutui Vaahteramäkeen - isoäidit, äidit ja lapset pakkasivat omat tavaransa ja lähtivät piiiiiiiiiiiitkien jäähyväisten jälkeen koteihinsa. Varmasti kaikissa autoissa vähän kiukuteltiin ja rutistiin - se on sallittua kun on käyttäytynyt esimerkillisesti monta päivää ja kun mielessä on sellainen kummallinen tunne  - kun tietää, että kaikki nämä ihmiset näkee vielä usein ja ehkä piankin... muttei koskaan enää ihan samanlaisina. Minä en enää olekaan Klaara-kana vaan vaan Olla, Kettu ei ensikerralla olekaan rakastetteva Kettu vaan Niilo, tosin aivan yhtä rakastettava. Mutta olemme taas toiset. Olemme hieman kasvaneet Klaaran ja Kaarlon kokemusten myötä, olemme hieman erilaiset ystävykset, meillä on yksi yhteinen kokemus lisää, mutta myös yhdet yhteiset jäähyväiset.

Vanha sanonta sanoo, että jos et voi sietää kuumuutta, pysy poissa keittiöstä. Ehkä teatteriin pätee sanonta: jos et voi kestää jäähyväisiä - pysy poissa teatterista!

Viimeisen näytöksen perinteeseen kuuluu täytekakku ja kuohuvaa!!

Siis kenenkä tää teatteri on?

Ensimmäisen kokoillan näytelmäni nimi oli Kenenkä häät? Ja sillä teemalla tunnun jatkavan. Siis pohtimalla sitä kuka omistaa minkäkin asian... tai voiko kukaan yleensä omistaa mitään kulttuuria....

Tämä pohdinta tuntuu itsestäni hyvin luonnolliselta kun olen tehnyt niin monenlaista teatteria tänävuonna. Tai siis en oikeastaan monenlaista vaan niin monenlaisten ihmisten kanssa. Tai siis en oikeastaan niin monenlaisten ihmisten vaan niin erilaisten tekstien kanssa. Tai siis en tekstienkään...

Siis tarkoitan sitä, että tänä vuonna olen tehnyt PALJON teatteria: kirkkonäytelmäpiirin kanssa kirkkoteatteria, nuorten ja poliisin kanssa nuorisonäytelmää nettikiusaamisesta, lasten kanssa lastenteatteria, kesäteatteria kirjoittaen, ohjaten ja näytellen, runonlausuntaa ihanan ryhmäni kanssa, kehitysvammaisten kanssa luovaa ilmaisua, vanhainkodilla taidekerhoa ja olenpa onnistunut käymään ihan yleisönäkin muutaman kerran teatterissa! Mahtavaa!!

Ja usein on vastaan tullut joku joka on sitä mieltä, että juuri tämä esitys on sitä oikeaa kulttuuria. Tai ainakin vähän arvokkaampaa kuin muut. Tai parempaa... ??? Varmaan sille ihmiselle, joo, mutta miten inhottavalta tuntuukaan se, että aina täytyy nostaa joku - se kun tarkottaa, että samalla vähän laskee muita...

Kyllähän minullekin joskus tulee sellainen elämää suurempi tunne, että juuri tämä hetki tuntuu tärkeämmältä

kuin mikään muu, että olen jotenkin juuri siinä 'kulttuurinytimessä', että selvästi näen miten kulttuuri (lue=teatteri) vaikuttaa syvälle ihmisen sisimpään.

Mutta yritän silti aina muistaa, että kokemus on täysin subjektiivinen. Että sen merkitys on suuri juuri minulle. Se ei nosta sitä tapahtumaa suuremmaksi tai pienennä sitä, mutta sen merkitys juuri minulle on suuri. Eli kulttuuri koskettaa eri ihmisiä eri tavoin, eri asiat nousevat tärkeiksi eri ihmisille. Joskus on jopa niin, että esitys, jota en itse pidä tärkeänä onkin jollekin kuulijalle juuri se elämää suurempi asia. Koskaan ei voi tietää mikä kutakin koskettaa.

Pohdintani perusajatus on siis se, että inhoan kulttuurin tärkeysjärjestykseen laittamista ja sellaiset listat joita eräässä paikallislehdessä on vuosikausia julkaistu paikallisteattereiden leikillisistä 'Oskarien jaosta' ärsyttää minua suunnattomasti!!!

Kun istun kuuntelemassa yli kahdeksankymmentä vuotiasta runonlausujaa olen aivan varma, että tämän paremmaksi ja tärkeämmäksi ei kulttuuri tule. Ja kun sitten kuuntelen kehitysvammaisen miehen rumpusooloa olen taas varma, että juuri tässä on kulttuurin suurin anti. Ja sitten kun istun kuuntelemasssa kuuluisan näytelmäkirjailijan tekstiä puoliammattilaisten esittämänä, olen taas varma, että olen päässyt kulttuurin tärkeimpään kohtaan. Ja niin edelleen. Esityksestä toiseen.

Siksi toivoisin, että kaikki olisivat sitä mieltä, että kulttuurin omistaa jokainen. Että jokaisella on oikeus pitää mitä tahansa esitystä maailman parhaana - mutta pitäisivät tämän lausunnon vaan ihan itsellään - ei sitä tarvitse ääneen sanoa! Voi vaan kiittää ja kehua, että olipas ihana esitys! Kylläpäs minä tykkäsin! Ja kylläpäs liikutti jotain minussa. Siis vaan kehua, eikä aina verrata muihin!