Sinäkö se oot????

Pitkä marraskuu kääntyi aivan uskomattoman kauniiksi pakkasten myötä. On aika vaikeaa olla vaan tuijottamatta ulos kun katseen pitäisi pysyä tietokoneen näppäimillä..Mutta kun tuo lumi on niin kaunista!

Todellisuudessa kirjoittaminen ei tällä hetkellä ole ainut ongelma. Huomaan kulkevani ympäriinsä tuijottamassa miehiä miettien minkä kulman takaa se Ilkka oikein rynnii... jokainen uusi kasvo herättää mielenkiinnon: Noinko se Ilkka kävelee? Noinko se Ilkka puhuu? Ei kai se nyt vaan noin naura? Jokaista uutta miestä kuuntelen saadakseni selville olisiko juuri hänestä mahdollisesti Ilkaksi- piileekö hänessä halu ja kyky esiintyä keski-ikäisenä, epätoivoisena miehenä?

Vaivihkaa johdatan keskustelun tanssitaitoon, esiintymisjännitykseen, teatteriin yleensä, ikäänkuin voisin salaa kuulostella olisiko juuri tästä henkilöstä minun Ilkakseni.... Ei ole ollut, ei. Kaikissa miehissä on jokin piire, tapa tai jokin muu juttu, mikä ei sovi Ilkalle. (Seuraavan näytelmän kirjoitan kyllä niin nopeaan tahtiin, ettei näitä ongelmia ehdi tulla vastaan, sen lupaan:))

Kuvittelen välillä pääseväni pakoon kun ryhdyn kirjoittamaan asiatekstiä. Innokkaasti hakkaan näppäimistöä kirjoittaakseni loppuun sen äidin ja tyttären välisen suhteen mutta ei kestä kauaakaan kun Ilkka kommentoi kirjoittamaani. Mutta mitä se sille kuuluu????? Pysyisi vaan omassa näytelmässään, mitä sen täytyy tulla muutkin työt sotkemaan! Ei se nyt ainakaan naisten sielunelämästä voi mitään tietään, sen minäkin tiedän! Näpit irti vaan, tekisi mieli sanoa, näpit irti ja heti! Jos minä antaudun miehen sielunelämää pohtimaan kuukausitolkulla, ansaitsen kyllä sen verran kunnioitusta, ettei naistenjuttuja tulla sotkemaan! Vai?

Ehkä juuri siksi Ilkkaa ei löydy. Ehkä suhtaudun häneen liian ankarasti ja odottavasti. Toivon voivani kirjoittaa hänet ymmärtäväksi ja sielukkaaksi mieheksi, joka kuitenkin on Mies. Onko se niin paljon pyydetty? Olisiko liian rohkeaa toivoa, että yllättäen, kesken tavallisen arkipäivän, kävelisi vastaan miehekäs, esiintymistaitoinen, sopivan mittainen, tanssiva, kuunteleva, vastanäyttelijänsä kanssa toimeentuleva, tavallinen mies joka haluaisi näytellä Kyläsepänteatterissa ensi kesänä? Ihan kohtuullinen pyyntö, mielestäni....

Kirjottaminen olisi helppoa jos vain osaisi istua alas koneen ääreen ja kirjoittaa aina kun tuntuu siltä, että tekstiä tulisi. Tai istuisi vain ja alkaisi kirjoittaa ja luottaisi siihen, että sitä tekstiäkin tulee.
Mutta.
Silloin kun on se olo, että haluaisi kirjoittaa ja olisi sillä 'aaltopituudella' että ymmärtäisi näytelmän hahmojen sielunelämää, niin onkin sitoutunut muualle, seurustelemaan muiden ihmisten kanssa. Ja sitten sitä huomaa katsovansa ihmisiä silmiin, nyökkäilevänsä heidän puheilleen ja ehkä jopa jotain vastailevansakin, samalla kun *Ilkka* puhuu päässäni omia juttujaan ja selittää miten haluaisi jonkun tietyn ihmissuhteen tai tilanteen toimivan. Enkä minä tiedä kumpaa kuuntelisin ja pelkään vastaavani ääneen jotain mikä olisi pitänyt sanoa äänettämästi Ilkalle ja toisaalta pelkään Ilkan loukkaantuvan jos puhun ääneen oikeille ihmisille ja minun näin jäävän paitsi loistavaa kohtausta näytelmässä!
Ja sitten kun olisi aikaa ja haluakin kirjoittaa, on koneen avaaminen vaikeaa, kun pelkää ettei juuri tänään saakaan mitään aikaiseksi. Tai että kirjoittaa kyllä, mutta täysin typerää tekstiä.
Ja.
Sitten joskus, hammaslääkärin odotushuoneessa tai punaisissa liikennevaloissa odottaessani, tapahtuu niin, että mieleen tulee täysin toimiva ja loistava kohtaus, josta tietää täsmälleen miten sen tulee mennä ja saa sen sitten vielä hätäisesti kirjoitettua muistiinkin. Toki siinä saattaa joutua kuuntelemaan perässä ajavien hätäisten autoilijoiden torventoitotusta kun täytyy seistä vielä toisetkin punaiset, että ehtii kirjoittamaan tarpeeksi jotta voi jatkaa kohtausta ilman että se taas haihtuu pelkkänä ajatuksena ilmaan!
Mutta juuri nämä ohikiitävät hätäiset hetket ovat tae siitä, että näytelmä etenee, ajallaan (tai joskus:)) valmistuu ja sitä voidaan alkaa sovittamaan näyttämölle. Juuri nämä hätäiset hetket antavat anteeksi ne lasittuneet tuijotukset joita kanssaihmiset ovat saaneet osakseen viimekuukausina kun muka kuuntelen heitä ja kuulenkin vaan Ilkan tai Hannun tai Sarjan vuorosanoja tai tuskaisia vuodatuksia päässäni.
Tästä on hyvä jatkaa.
Luulisin:)