Loistavat lapset

Ihan pakko siis avautua! Olimme lastenteatteri Kisällikerhon kanssa viime viikonloppuna Virossa esiintymässä lastenteatteri -katselmuksessa näytelmällä Apua! Missä on Klaara ja Kaarlo. Näytelmää esitimme viime kesänä Somerolla ja ihan pienellä lämmittelyllä teimme sen nyt taas esityskuntoon.
Ja aivan käsittämätöntä on miten pienet lapset voivat niin ammattimaisesti vetää väsyneinäkin esityksen!! Heillä oli suorastaan hauskaa näyttämöllä! Olin aivan pakahtua ylpeydestä kun seurasin ketun ja perhosen irrottelua, kukon rohkeaa esiintymistä ja prinsessojen loistavaa 'taistelua'  - ei aikuisetkaan ihan huonoja olleet, mutta lapset ylittivät itsensä. KIITOS!!!

Virolaiset lastenteatteriryhmät olivat luonnollisesti hienoja! Heidän varmuutensa esiintyä ja helppous millä he esittävät laulut ja tanssit oli mahtavaa seurattavaa. Esitysten kurinalaisuus, hienot puvut ja viimeistellyt lavasteet antoivat kaikki ymmärtää, että lasten esittämä teatteri on yhtä arvokasta kuin aikuistenkin. Juontaja oli pukeutuvat pukuun ja kravattiin kunnioittaen tilaisuutta tosissaan. Hauskaa oli, että teemana tuntui tänä vuonna olevan kettu - lähes joka esityksessä oli mukana kettu - niin tietysti meilläkin!

Toinen ryhmä josta olen viimeaikoina ollut hyvin ylpeä on meidän nuorisoteatteriryhmämme. Olemme viime keväästä asti tehneet nettikiusaamisesta kertovaa Mervin tarina näytelmää ja esittäneet sitä 5-6- ja 7-luokkalaisille (muutama iltaesityskin on ollut minne jotta myös vanhemmat ovat päässeet katsomaan).
Vaikea aihe, haastava yleisö mutta hienosti on tämäkin ryhmä kasvanut haasteeseen.

Varmasti teknisessä osaamisessa, näyttämöasettelussa ja äänenkäytössä voisi vielä kehittyä ja varmasti kehitymmekin, mutta sitä aitoutta ja heittäytymistä mitä näillä ryhmillä on, on vaikea voittaa! Tämän viikonlopun jälkeen on tunne, etten pelkää ottaa vastaan mitään haastetta - nämä ryhmät selviävät mistä vaan!

MELKEIN OHI

Taas on yksi teatterikesä melkien ohi - niinkuin kesäkin! Karmeat ilmat on varmasti vaikuttaneet kävijämääriin - sen tiedämme sitten kun tämän kesän tilastot on tehty, mutta ilmat on ainakin vaikuttaneet naäyttelijöiden elämään! Sateessa ja myrskyssä on näytelty ja heittäydy milloin  kuraläpiin, milloin märälle nurmelle! Voi niitä rohkeita sieluja jotka vielä tämän kesän jälkeenkin suostuvat esiintymään ensi vuonna!!!

Löytyykö lisää lämmikettä?

Mutta ilmat eivät ole hellyyttäneen yleisöä - aivan yhtä kriittisesti (melkeinpä vielä tavallista kriittisemminkin!) suhtaudutaan esityksiin kuin ennenkin! Jokaisella kävijällä on varma mielipide siitä millainen kunnon kesäteatteriesityksen kuuluu olla ja miten se tulee esittää... tästä olen puhunut ennekin mutten taas malta olla sanomatta muutamaa sanaa aiheesta:

Minkä hiivatin takia kesäteatterin täytyisi aina vaan naurattaa?  Minkä hiivatin takia ei koskaan saisi puhua asiaa? Ja minkä hiivatin takia jokaisen harrastajanäyttelijän täytyisi yltää ammattinäyttelijän tasolle? Minkä ihmeen takia sitä teatterikorkeakoulua käydään jos muutaman viikkotunnin harjoituksella yltää samoihin suorituksiin? Haloo!!!

Kyllähän meillä on todella korkeatasoista teatteria tarjolla, minun mielestäni. Mutta AMMATTIteatteri on ihan eri asia kuin harrastajateatteri -minkä takia niitä täytyisti verrata toisiinsa? Ei kukaan kuvittele, että Tuire Halttusen Lapualta täytyisi osata ajaa yhtä hyvin kuin Mika  Häkkisen, mutta Saara Pielisen Häntälästä täytyisi näytellä yhtähyvin kuin Lasse Pöystin???

Suuri osa harrastajista kyllä näyttelee ihan ammattilaisen tasolla, he ovat vuosien harrastamisen ja hyvien ohjaajien opissa kehittyneet, mutta se ei saisi olla vaatimus - että et pääse harrastajateatteriin esiintymään jos et ole yhtä hyvä kuin ammattilaiset -eihän siinä ole mitään järkeä!

Nämä tytöt eivät ole vielä ammattilaisia mutta loistavia esiintyjiä silti!

Ja se nauraminen sitten.... Taas kerran päästää siihen, että teatteri on henkilökohtainen kokemus - Matti haluaa nauraa, Pekka ei edes haluaisi mennä teatteriin mutta vaimo pakottaa ja Ville haluaisi pohtia syvällisempiä asioita. Kaikille täytyy olla sijaa teatterissa -niin kesällä kuin talvellakin. Ja parhaimmassa tapauksessa se Pekkain iloisesti yllättyy kun teatterikokemus olikin miellyttävämpi kuin hän etukäteen pelkäsi.

Voi kun oppisimme joustaviksi - jos tämä esitys ei miellytä minua voin mennä seuraavaan - ja  se varmisti kosketti  jotakuta muuta. TAi jos en pitänyt juonesta voin tykätä puvuista jne. VAIKKA kyllä siihenkin täytyy olla oikeus ettei vaan jostain tykkää. :) Mutta siitä sitten seuraavalla kerralla lisää.....

Varokaa!! Lapsivaara!!! Kuka toi LAPSET TEATTERIIN????

Pakkohan tuohon nyt on muutama sana sanoa - liian herkullinen aihe....
Voiko lapsia tuoda aikuistenteatteriin  kysyy eräs päivittäin ilmestyvä iltapäivälehti... Typerä kysymys, vastaan minä. Jos esityksellä on ikäraja ei rajoja saa rikoa - jos ikäraja on 12 vuotta ei nuorempia katsomoon oteta ja sillä selvä. Aivan sama mitä perhe itse sanoo. Tai sitten ei suositella mitään ikärajaa ja jätetään asia todellakin perheiden päätettäväksi.

Huudellaanko kesken esityksen, että lähtekään nyt vetään sieltä katsomosta, mää en näyttele ennenkuin lähdette??? NO EI!!!!!!!!!!
Kyllä täytyy sen verran sitten taas olla tyylitajua kaikilla, ettei jätetä asiaa yksittäisen näyttelijän ratkaistavaksi: jos yleisö häiritsee esitystä, täytyy olla joku henkilö joka käy katsomossa korjaamassa tilanteen - huomauttamalla tai poistamalla häiriköijän mutta ei se todellakaan ole roolia tekevän näyttelijän paikka ruveta huutelemaan näyttämöltä!!

Lasten teatteriin viemisestä sitten taas.. jos ikärajoja ei ole, niin kysymys on turha. Olen niin monta kertaa jo puhunut siitä, että kulttuuri kuuluu kaikille, ei vain niille jotka osaavat istua juuri niinkuin näyttelijä haluaa. Tottakai  kaikkien täytyy osata käyttäytyä mutta sylivauvat ei oikein vielä tiedä miten teatterissa toimitaan, eikä ne koskaan opikaan jos ei saa tulla teatteriin:)

Joskus ne vauvat on näyttämöllä asti..

Epätäydellisessä maailmassa nyös teatteriyleisö on joskus epätäydellistä ja joskus jonkun kännykkä soi kesken kaiken ja joskus jollain kovaäänisellä aikuisella on asiaa vieruskaverille kesken esityksen ja joskus jotain vauvaa alkaa itkettää ja joskus sataa ja joskus näyttelijä unohtaa vuorosanansa ja joskus äänimies laittaa mikrofoonin päälle väärään aikaan.... Se on TEATTERIA!! LIVE-ESITYSTÄ!!! Juuri siinä on osa sen viehätystä!!

Jos et halua mitään häiriö tekijöitä, et itkeviä lapsia, et  yskiviä aikuisia etkä ohi ajavia viritettyjä mopoja - vuokraa ELOKUVA!!!!! Katso sitä yksin kotona!!!

Mutta jos menet teatteriin, oleta, että siellä on muitakin. Aivan sama istutko yleisössä vai yritätkö näytellä näyttämöllä!

Ja Vaahteramäki hiljeni

Viimeisen esityksen jälkeen on aina haikea tunnelma. On vaikea sanoa hyvästit kavereille joiden kanssa on näytellyt, äänimiehille joista on tullut melkein ystäviä, kahvilanväelle jonka kanssa on tottunut juttelemaan ja kaikille muille joiden kanssa on viettänyt enemmän tai vähemmän tiiviisti pitkiä aikoja.

Vaikeaa on sanoa hyvästit myös tekstille ja omalle roolihahmolle. Kun on hitaasti yrittänyt päästä sisälle toisen sielunelämään ja yrittänyt tuoda sitä näyttämölle yleisön nähtäväksi, on hieman haikeaa luopua kaikesta vain siksi, ettei esityksiä enää ole. Ymmärrän hyvin niitä näyttelijöitä jotka vuosi toisensa jälkeen esittävät samanlaisia rooleja: heidän ei tarvitse koskaan sanoa lopullisia hyvästejä roolihahmolleen!

Tänä kesänä Vaahteramäen pihamaalle lastenteatteria tekemään osallistui 7 lasta ja 5 aikuista. Lasten kanssa olemme tehneet teatteria jo neljä vuotta, aikuiset ovat vasta pari kesää 'joutuneet' näyttämölle (koska rooleja on ollut enemmän kuin lapsia).

Kenraali ja esitykset tarkoittaa sitä, että neljä iltaa peräkkäin olemme esittäneet näytelmää ja jännittäneet onnistumista ja yleisön tulemista. Neljä iltaa olemme keskittyneet intensiivisemmin kuin monet koskaan:). Ei ehkä kuulosta  pitkältä rupeamalta mutta kannattaa kokeilla 2-15 vuotiaiden kanssa - vaaditaan aika isoa motivaatiota, että vielä neljäskin ilta sujuu koheltamatta. Jokainen on siis maljansa ansainnut!!

Mutta tänä iltana suuri hiljaisuus laskeutui Vaahteramäkeen - isoäidit, äidit ja lapset pakkasivat omat tavaransa ja lähtivät piiiiiiiiiiiitkien jäähyväisten jälkeen koteihinsa. Varmasti kaikissa autoissa vähän kiukuteltiin ja rutistiin - se on sallittua kun on käyttäytynyt esimerkillisesti monta päivää ja kun mielessä on sellainen kummallinen tunne  - kun tietää, että kaikki nämä ihmiset näkee vielä usein ja ehkä piankin... muttei koskaan enää ihan samanlaisina. Minä en enää olekaan Klaara-kana vaan vaan Olla, Kettu ei ensikerralla olekaan rakastetteva Kettu vaan Niilo, tosin aivan yhtä rakastettava. Mutta olemme taas toiset. Olemme hieman kasvaneet Klaaran ja Kaarlon kokemusten myötä, olemme hieman erilaiset ystävykset, meillä on yksi yhteinen kokemus lisää, mutta myös yhdet yhteiset jäähyväiset.

Vanha sanonta sanoo, että jos et voi sietää kuumuutta, pysy poissa keittiöstä. Ehkä teatteriin pätee sanonta: jos et voi kestää jäähyväisiä - pysy poissa teatterista!

Viimeisen näytöksen perinteeseen kuuluu täytekakku ja kuohuvaa!!

Siis kenenkä tää teatteri on?

Ensimmäisen kokoillan näytelmäni nimi oli Kenenkä häät? Ja sillä teemalla tunnun jatkavan. Siis pohtimalla sitä kuka omistaa minkäkin asian... tai voiko kukaan yleensä omistaa mitään kulttuuria....

Tämä pohdinta tuntuu itsestäni hyvin luonnolliselta kun olen tehnyt niin monenlaista teatteria tänävuonna. Tai siis en oikeastaan monenlaista vaan niin monenlaisten ihmisten kanssa. Tai siis en oikeastaan niin monenlaisten ihmisten vaan niin erilaisten tekstien kanssa. Tai siis en tekstienkään...

Siis tarkoitan sitä, että tänä vuonna olen tehnyt PALJON teatteria: kirkkonäytelmäpiirin kanssa kirkkoteatteria, nuorten ja poliisin kanssa nuorisonäytelmää nettikiusaamisesta, lasten kanssa lastenteatteria, kesäteatteria kirjoittaen, ohjaten ja näytellen, runonlausuntaa ihanan ryhmäni kanssa, kehitysvammaisten kanssa luovaa ilmaisua, vanhainkodilla taidekerhoa ja olenpa onnistunut käymään ihan yleisönäkin muutaman kerran teatterissa! Mahtavaa!!

Ja usein on vastaan tullut joku joka on sitä mieltä, että juuri tämä esitys on sitä oikeaa kulttuuria. Tai ainakin vähän arvokkaampaa kuin muut. Tai parempaa... ??? Varmaan sille ihmiselle, joo, mutta miten inhottavalta tuntuukaan se, että aina täytyy nostaa joku - se kun tarkottaa, että samalla vähän laskee muita...

Kyllähän minullekin joskus tulee sellainen elämää suurempi tunne, että juuri tämä hetki tuntuu tärkeämmältä

kuin mikään muu, että olen jotenkin juuri siinä 'kulttuurinytimessä', että selvästi näen miten kulttuuri (lue=teatteri) vaikuttaa syvälle ihmisen sisimpään.

Mutta yritän silti aina muistaa, että kokemus on täysin subjektiivinen. Että sen merkitys on suuri juuri minulle. Se ei nosta sitä tapahtumaa suuremmaksi tai pienennä sitä, mutta sen merkitys juuri minulle on suuri. Eli kulttuuri koskettaa eri ihmisiä eri tavoin, eri asiat nousevat tärkeiksi eri ihmisille. Joskus on jopa niin, että esitys, jota en itse pidä tärkeänä onkin jollekin kuulijalle juuri se elämää suurempi asia. Koskaan ei voi tietää mikä kutakin koskettaa.

Pohdintani perusajatus on siis se, että inhoan kulttuurin tärkeysjärjestykseen laittamista ja sellaiset listat joita eräässä paikallislehdessä on vuosikausia julkaistu paikallisteattereiden leikillisistä 'Oskarien jaosta' ärsyttää minua suunnattomasti!!!

Kun istun kuuntelemassa yli kahdeksankymmentä vuotiasta runonlausujaa olen aivan varma, että tämän paremmaksi ja tärkeämmäksi ei kulttuuri tule. Ja kun sitten kuuntelen kehitysvammaisen miehen rumpusooloa olen taas varma, että juuri tässä on kulttuurin suurin anti. Ja sitten kun istun kuuntelemasssa kuuluisan näytelmäkirjailijan tekstiä puoliammattilaisten esittämänä, olen taas varma, että olen päässyt kulttuurin tärkeimpään kohtaan. Ja niin edelleen. Esityksestä toiseen.

Siksi toivoisin, että kaikki olisivat sitä mieltä, että kulttuurin omistaa jokainen. Että jokaisella on oikeus pitää mitä tahansa esitystä maailman parhaana - mutta pitäisivät tämän lausunnon vaan ihan itsellään - ei sitä tarvitse ääneen sanoa! Voi vaan kiittää ja kehua, että olipas ihana esitys! Kylläpäs minä tykkäsin! Ja kylläpäs liikutti jotain minussa. Siis vaan kehua, eikä aina verrata muihin!

Perhosia?? Ei, kyllä nää on ainakin kurkia!!!

Ensi-ilta on aina jännittävä, ja kirkkonäytelmäpiirin ensi-ilta tänään oli vieläkin jännempi! Mukana oli pitkään harrastaneita näyttelijöitä ja ihan ensikertaa näyttämölle uskaltavia untuvikkoja. Se ei kylläkään lisännyt jännitystäni - jotenkin kyllä luotin näyttelijöihin ihan täysillä - kaikki muu sitten jännittikin!

Kun ihmisille sanoo, että vuorossa on kirkkonäytelmä, huomaa heti, ettei suurimmalla osalla ole oikein käsitystä siitä mistä on kyse. Kirkossa -esitettävä -hartaan- puuduttava -näytelmä on ilmeisesti se mitä suurimmalle osalle tulee mieleen. Enkä ihmettele. Niin minullekin varmaan tulisi, jos en olisi niin onnekas, että olen saanut olla kirkkonäytelmäpiirissä mukana jo vuosia! Ensin tulin ryhmään vähän vahingossa ja sitten totuin ryhmään niin, että Riikan eläköidyttyä ja ryhmän ollessa 'jäähyllä' kaipasin sitä suunnattomasti!

Kirkkonäytelmä ei välttämättä tapahdu kirkossa, meillä oli tänäänkin ensi-ilta seurakuntatalolla, mutta aihe on tietysti jotenkin rajattu koskemaan uskoa - mutta käsite on hyvin vapaa. Ne näytelmät, joita olemme esittämeet kirkoissa, ovat kyllä sävähdyttäneet aivan erikoisesti. Kirkon rauhallinen ja lohdullinen ilmapiiri tuo näytelmään oman ainutlaatuisen elementtinsä, sen myönnän. Vaikeakin asia muuttuu käsiteltäväksi kun armo on niin käsinkosketeltava kuin se kirkossa on. Mutta tämä on kyllä minun oma henkilökohtainen mielipiteeni, ei mitenkään tutkittua juttua!

Tänään esitimme näytelmän ANTEEKSI jossa käsitellään anteeksi-antamisen vaikeutta ja sitä miten anteeksi voi ehkä oppia antamaan. Koska olen itse sen kirjoittanut, seison tietysti koko tekstin takana, mutta jännitin silti mahdottomasti yleisön reaktioita. Näyttelijät olivat tekstin luettuaan ensin hiemän hämillään: miten tätä muka voi esittää? Eihän tässä tapahdu mitään! Ja oikeassa olivat, eihän siinä mitään tapahdukaan, mutta onnekseni teksti tuntui kantavan koko tunnin ajan ja pitävän yleisöä jonkinlaisessa otteessaan. Onneksi.

Sillä ne perhoset mahassa tuntuivat todella enemmän kurjilta jotka raskain siiveniskuin pyorivät ympyrää ja etsivät pakoreittiä.... Mahdollisimman kauas ... Harjoituksissa näyttelijät olivat lähes liikumattomia, vaikka kuinka yritin vakuuttaa, että liike on hyvästä... Samoin he keskittyivät useinkin omiin vuorosanoihinsa, niinkuin helposti tekee kun opettelee rooliaan....

Esityksen alkaessa huomasin kuitenkin, että kaikki sujui taas kuin tanssi Jokainen liikkui, kuunteli toista ja reagoi toisen puheisiin. Näytelmä otti myös esittäjät lumoihinsa ja yhdesä yleisön kanssa muodostimme oikean teatteri esityksen josta sietää olla ylpeä! Vaikka samoimme joitain asioita suoraan ja toisia kiertäen, emme olleet hurskastelijoita emmekä puuduttavan tylsiä - puhuttelimme yleisöä ja herätimme heissä ehkä ajateltavaakin....

Mutta kyllähän kirkkonäytelmä vaatii käsikirjoittajalta ehkä enemmän kuin kesäteatteri. Kesällä voi olla keveä jos tahtoo, voi heittäytä hulluttelemaan ja rakastuttaa ja vihastuttaa ja ihastuttaa jne, ilman suurempia syväsukelluksia. Mutta kirkkonäytelmän perusajatus jo on, että sukeltaa syvälle ja tuo pintaa oivalluksen helmiä... eikä yleisö tunnu tykkäävän mistään viljellyistä helmistä, aitoja niiden olla pitää... Tästä ne kurjet vatsassa johtuvat. Juuri siitä pelosta, ettei ole osannut kirjoittaa tarpeeksi oivaltaen tarpeeksi syvää samalla viihdyttäen....

Onneksi tämän kerran voin taas huokaista - ohi on, ja hyvin meni, ja into tehdä lisää taas vaan kasvoi!!! Kiitos Jokiläänin kirkkonäytelmäpiiri ja ihana yleisö!

Suurta onnistumista ja vähemmän....

Voi miten mahtava tunne oli kävellä sunnuntaina saliin kun Jokivarsien lausujien5-vuotis rusettiin (= runo konsertti:)) oli tullut satapäinen yleisö!Sata ihmistä kuuntelemassa runonlausuntaa!! Se on niin mahtava tunne, ettei sitä oikein osaa kuvaillakaan! Neljäkymmentä on tuntunut suurelta määrältä tähän asti, mutta nyt se ei tunnu enää missään! Tuli kyllä sellainen olo, että jotain olemme näinä vuosina tehneet oikein, kun yleisökin meidät löytää!

Ja kyllähän meidän esityskin oli hieno, ei sitä voi kieltää: Eino Leinon harvemmin kuultuja runoja kuorolausuttuna, 'uusina sovituksina', hienoja soolorunoja ja mahtavat juontajat! Enni ja Elviira (9 v.) tekivät mieleenpainuvaa työtä kun johdattivat alkupuoliskolla kuulijat tunnelmasta toiseen luontevasti ja jännittämättä! Olen niiiin onnellinen, että juuri nämä kaksi tyttöä ovat ensi kesänä näytelmässäni!

Se näytelmä, niin.... kirjoitin sen siis valmiiksi Portugalissa joulukuussa. Kokonaan valmiiksi. Ja olin sitä mieltä, että paikoittain se on jopa hauska. Näin sieluni silmin Kiikalan kipinät sitä Kiikalassa esittämässä ja itseni yleisössä nauttimassa esityksestä.

Mutta ongelma on siis se, että minä en kirjoita Kiikalan kipinöille. Minä kirjoitan kyläsepän teatteriin. Ja siellä esitettäväksi en tätä näytelmää nähnyt - ainakaan itseni ohjaamana. Minä en ole mikään hauska ohjaaja. En minä ole mikään komedian ohjaaja. Minä ohjaan vakavaa ja totista teatteria. Näyttelijät joskus tekevät siitä hauskaa, se on totta, mutta minä en ole hauska. Joten päätin kirjoittaa toisen puoliskon uusiksi.

Nyt olen sitten nuohonnut pannun, siivonnut pannuhuoneen, opetellut käyttämään ihanaa vanhaa Valmet 565 traktoriani, tehnyt lumityöt, pelannut Candy crassiä, syönyt, juonut, saunonut. Mitähän sitten keksisi?

lumileikkeihinkin saa vähän aikaa kulumaan

Tähän blogiin saa kyllä muutaman tovin hukattua, mutta epäilyttävästi näyttää siltä, että jossain vaiheessa tänään se uudelleen kirjoittaminen on vaan kylmästi aloitettava...

Paitsi jos teenkin sitä lasten näytelmää tai pääsiäisnäytelmää Jokioisten seurakunnalle? Tai uutta runoesitystä ensi syksyksi... tai Elinan ja minun musiikki/runo projektia..

Onneksi sataa lunta, taidan laittaa traktorin käymään ja mennä pihalle lumitöihin........