Tänään kaikki haluaa vaan päättää

Teatteri on siitä hauska paikka tehdä töitä, että yksinään ei saa mitään aikaiseksi. Tai siis tietysti voisi perustaa yhden naisen teatterin, missä tekisi ihan kaiken itse. Näyttelisi kaikki roolit, ohjaisi, tuottaisi, hoitaisi kahvilat ja narikat ja muut. Mutta  todella harva ihminen on niin lahjakas, että oikeasti osaisi kaiken tuon. Hyvin.

Tavallisesti teatteriesityksen tekemiseen tarvitaan kokonainen lauma ihmisiä. Ja toinen lauma katsomoon:)

Tämä sitten voi parhaimmillaan tuottaa syd-energiaa, eli eri ihmiset kannustavat toisiaan ja esitystä mahtavaan lentoon. Eri ihmisten kokemukset ja näkemykset täydentävät toisiaan ja yhdessä he luovat jotain todella mahtavaa. Mistä se katsomollinen ihmisiä voi sitten huoletta nauttia. Ja vasta sittenhän se esitys on oikeasti valmis kun yleisö on sitä katsomassa - se vuorovaikutus kappaleen ja yleisön välillä luo ainutkertaisen kokemuksen jota sanomme esitykseksi.


Tuntuu kuitenkin siltä, että yhä useammat ihmiset haluaisivat nykyään päättää yhä useammista asioista teatterissakin. Haikeana luen välillä Kaarina Virolaisen kirjaa "Seuranäyttämötyön opas" vuodelta 1954 (WSOY). Siinä kerrotaan mikä on näyttelijän ja vastanäyttelijän työtä, mikä
ohjaajan, mikä lavastajan, mikä puvustajan. Kaikilla on omat  velvollisuutensa - mutta tietysti myös tämän kirjan mukaan vastuun kaikesta kantaa ohjaaja.

Tuottajat on tärkeä ryhmä nykyteatterissakin. TAI siis oikeastaan sen ulkopuolella. Ja tästä ehkä nouseekin syy tähän blogikirjoitukseen - tuottajat.  Ehkä jossain tuottajien koulutuksen perusosioissa opetataan, että tuottajan kuuluu päättää kaikesta ja jyrätä kaikki muut alleen ja tehdä jääräpäisesti niin kuin haluavat... (mutta en usko:).  Ohjaajana tietysti toivon, että tuottajat toimisivat teatterin ulkoringissä ja ohjaajat sisäympyrässä. Ja koska olen opiskellut joukko-oppia koulussa, tiedän,että joskus tämä ympyrät leikkaavat toisensa ja leikkauskohta on tärkeä ja loistava ja kaikkea mahdollista. Nyt törmään tilanteisiin missä tuottaja ja ohjaaja ovat napit vastakkain kun molemmat haluaisivat päättää toistensa puolesta.

Todellisuudessa tämä ongelma johtunee siitä, että Suomessa on vaan niin paljon harrastajateattereita, ettei kaikkiin millään riitä osaavaa väkeä ja teatterista innostuvat sitä koskaan aiemmin lähestyneet ihmiset ja sitten he eivät tiedä mikä on kenenkin rooli ja miten on ennen tehty. Ja toisinaan juuri siksi tehdään jotain uutta ja hienoa - kun ei tiedetä mitä ei  voida tehdä.

Toisinaan sitten osutaan harhaan ja tehdään osaamattomuutta juuri niin kuin ei pitäisi:) Tai sitten vaan tehdään väärien ihmisten kanssa. Tai sitten vaan kaikki teatterit eivät ihan oikeasti ole hyviä. Eikä tietysti kukaan onnistu aina. Mutta voi miten toivon, että me kaikki ymmärtäisimme, että yhdessä tehden ja toisiamme kuunnellen saisimme niin paljon enemmän aikaiseksi!!!!!!!!!!!!

Toisaalta, niin kauan kun siinä käsiohjelmassa lukee minun nimeni ohjaajana vastuunkantajan paikalla eikä tuottajan, haluan, että minulla on myös oikeasti vastuu ja sananvaltaa siitä, miten esitys on toteutettu. Kiitos.

Entä jos sinäkin näyttelisit?

Ei tarvitse tämän päivän jälkeen miettiä miksi suomessa tehdään teatteria: kaksikymmentä kesäteatteri-tekijää kokoontui oppimaan rooliin heittäytymistä koko päiväksi ja se into millä kaikki tehtiin selvitti aika paljon.

Muka hiljaiset ja jurot suomalaiset tekivät improvisaatioo ja äänenkäyttöö ja rooliin hyppäämistä sellaisella innolla ja energialla että huh-huh! Ensi kesäksi on luvassa mahtavaa katsottavaa jos tämän

energia kantaa sinne asti!!!!

Ennenkaikkea nöyräksi teki se rohkeus, millä kaikki tehtiin. Ei ole helppoa heittäytyä ja näyttää tunteita ja itseään haavoittuvana, ei ole helppoa luottaa toisiin vaihtuvissa tilanteissa tietämättä mitä tapahtuu seuraavaksi - ja silti niin tapahtuu.

Ehkä kyse on unelmien tavoittelusta, ehkä ihmisenä kasvamisesta, mutta ehkä myös siitä vahvuudesta mikä ryhmässä kasvaa ja kehittyy. Ehkä kyse on siitä, että tälläisessä ryhmässä voimme yhdessä olla voimakkaampia kuin kukaan miestä yksinään olisi. Ehkä kyse on omien pelkojen voittamisesta, omien rajojen rikkomisesta ja toisaalta puhtaasta esiintymisen ilosta ja toisten kanssa tekemistestä!

Sillä näytteleminen ei todellakaan voi olla pelkästään pelkojen kanssa tanssimista - siihen liittyy niin paljon iloa ja voimaa ja energiaa, että sitä ei kokematta edes todeksi uskoisi! Se  koukuttaa ja kantaa ja kasvattaa ja vie mukanaan - niinkuin tänään nähtiin näiden innokkaiden harrastajien kanssa! Jo ajatus ensi kesästä kiihdyttää!!!!