Pliis - opeta kuluttamaan laajasti!!!!!!!!!!!!!

Minä kuulun vielä siihen ikäpolveen kun koulujen musiikkitunneilla opettiin musiikin historiaa, erottamaan soittimet toisistaan, erottamaan eri aikakausien musiikit toisistaan jne jne. Koulu paikkasi sitä tyhjiöö minkä televisio ja radio jättivät - ei kulkenut samaa populaarilinjaa.... Koulun orkesteri soitti klassistakin musiikkia, kuoro lauloi myös klassikoita, näytelmäkerho esitti pitkiäkin näytelmiä....  Ja ne surullisen kuuluisat nokkahuilut - kauheeta kun lapset pakotettiin soittamaan.. HALOO - lapset sentään oppivat ihan itse tuottamaan musiikkia, lukemaan nuotteja, käyttäämään käsiään ja päätään ja sydäntään. Ja voi voi, kun niin ei enää nykyään saa kiusata lapsia... Tästäkin voisin sanoa muutaman sanan. Mutten sano:) Miksi kaikki on nykyään niin toisin????

No ehkä sitten olen hieman kateellinen, mutta vähän harmittaa, että toiset voi esittää melkein mitä vaan, melkein vaikka ihan tyhjää ja toiset tulee sitten aina niitä katsomaan ja toiset tekee oikein hienoo työtä ja täyttä asiaa ja sit ne toiset ei tulekaan katsomaan....

Tässä nyt varmasti keski-ikäisen kukkahattutädin sisu nostaa päätään ja valittaa, mutta tottahan se on, että jos esitystä mainostetaan julkimon nimellä tai vaikka vaan stand-uppina, niin osa suomalaisista ryntää paikalle vaikka liput olis kuinka kalliita ja sitten jos ilmaiseksi näytetään jotain 'korkeampaa taidetta' vain pieni osa suomalaisista ryntää paikalle. Miksi on näin???? Miksi suomalaiset ei osaa käydä kuin vain ihan tosi rajoittuneesti kuluttamassa kulttuuria?

tekemällä itse oppii ehkä parhaiten - ainakin se on hauskaa!!

Miten saisimme koulujen ja päiväkotien opetussuunnitelmiin ja arkeen oikean taidekasvatuksen? Miten voisimme opettaa jo taaperoikäisille, että on erilaista musiikkia, teatteria, tanssia, kuvataidetta, valokuvia, vaikka mitä - kaikkea kannattaa kokeilla kerran tai kaksi ja vaikkei heti rakastukaan voi kaikesta oppia jotain?


Ai niin. Se raha. Nykyään ei voida tehdä mitään kun ei ole rahaa. Miten kummassa meillä ennen maailmassa oli niin paljon enemmän rahaa kuin nykyään? Miten ihmeessä opettajilla ja vanhemmilla oli niin paljon enemmän resursseja kuin nykyään? Huom. tarkoitukseni oli olla sarkastinen. Minun nuoruudessani ei todellakaan oltu rikkaita.

Nyt seuraa harras pyyntö: Pliiiis tee meille kaikille palvelus ja tee harkitusti kulttuurityötä menemällä esitykseen joka on vähän siellä mukavuusalueen äärillä, opeta itsesi ja ystäväsi ja lapsesi ja naapurisi tai kenet tahansa itsellesi tärkeän henkilön nauttimaan erilaisista esityksestä, niistä vaikeistakin, niistäkin joiden jälkeen vasta seuraavana päivänä koet ahaa- elämyksen. Jos rakastat oopperaa - käy hevi-konsertissa. Jos rakastat jazzia - käy tanhu-esityksessä. Jos rakastat telkkaria - käy teatterissa. jne. Ja ota kaveri mukaan. Osta joululahjoiksi lippuja konsertteihin, teatteriin, näyttelyihin.... Vie syntymäpäiväsankari elokuviin. Seikkaile lastenlasten kanssa lastenteatterissa jne.

Silloin kiittää (paitsi tietysti minä)  myös aivot ja hermot ja tulevatkin sukupolvet kun meillä vielä riittää tekijöitä ja kulttuurin kuluttajia!

Siis KUKA on asiantuntija????

Näyttelijäkö vuorovaikutuksen asiantuntija ja oikea opettamaan yritysjohtajille vuorovaikutuksen keimuroita? Mitä??? Kuka tumpelo niin väittää? Ja millä ihmeen perusteilla? Anteeksi vaan, mutta nyt hyvä radiossa tämän väitteen ääneen lausunut näyttelijätär, nyt minun on oltava kovaan ääneen täysin erimieltä!!!!!!!!!!

Tiedän todellakin sohaisevani muurahaispesään ja käärmeluolaan ja vaikka minne, mutta nyt on ihan pakko avautua taas! (Jos näet punaista jo nyt, älä lue eteenpäin!!)

Viestintää on niiiiin monenlaista mutta vuorovaikutus on viestinnän ehkä vaikein laji. Näyttelijä on asiantuntija tunteiden esittämisessä, erilaisten tyyppien esittämisessä, eri ikäisten, näköisten, kokoisten jne. esittäjänä näyttelijä, jos on hyvä, on siis hyvä. Sitä en kiellä. Tämän myönnän jopa  mielelläni.Tai no, ehkä näyttelijä vähän saa apua ohjaajaltakin joskus...

Mutta VUOROVAIKUTUksella ei ole mitään tekemistä näyttelemisen kanssa. Päin vastoin, sanoisin nyt kokemuksen ja vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että hyvinkin monet näyttelijät ovat todella huonoja vuorovaikuksessa näyttämön ulkopuolella! Näytteleminen vaatii omaan napaan tuijottamista - näyttelijän täytyy koko ajan miettiä miten hänen eleensä tulkitaan. miltä hän näyttää ja kuulostaa. Hänen on pakko keskittyä itseensä. Ja improvisaation ulkopuolella hän toistaa toisten kirjoittamia dialogeja ymmärtämätttä välttämättä edes miksi hän sanoo niin kuin käsikirjoituksessa lukee (jos hän ymmärtäisi hän ei itsepintaisesti yrittäisi aina välillä muuttaa annettua tekstiä!!)

Mutta vuorovaikutus on vastaanottajalähtöistä, asialähtöistä ja aina kahden tai useamman välistä toimintaa. Kun näyttelijä tekee esityksensä, hän harjoittelee etukäteen, noudattaa annettuja ohjeita ja käsikirjoitusta, paitsi tietysti improvisoidessaan, vaikka sekin noudattaa tiettyjä  lainalaisuuksia.

Vuorovaikutuksessa toimitaan tunteiden kanssa, oikeissa tilanteissa, oikeiden ihmisten kanssa - haloo!!! Tottakai joku näyttelijäkin voi olla vuorovaikutuksen asiantuntija -kuka tahansa voi olla. Mutta näyttelijät ryhmänä eivät todellakaan ole!!! Eivät edes ohjaajat. Ryhmänä. Ei mikään ryhmä lähtökohtaisesti ole. Ymmärtääkseen vuorovaikutusta on ymmärrettävä viestinnän, psykologian, antropoligian, käyttäytymistieden yleensä lainaloisuuksia, on oltava empaattinen ja sympaattinen, kulttuuritietoinen, ja jos sitä sitten tahtoo opettaa toisille on myös oltava äärimmäisen herkkävaistoinen ja TAITAVA opettaja - anteeksi vaan - mutta missä näyttelijänkoulutuksen vaiheessä taas tämä kaikki opetataankaan? Ai niin .EI MISSÄÄN!!

Anteeksi. Mutta jos menee laukomaan ihan hulluja asioita radioon, on osattava odottaa myös täydenlaidan kommentteja takaisin.
Näin.

todella monipuolinen teatterikesä!

Tämä kesä on ollut hauska teatterikesä toistaiseksi varsinkin siksi, että esitykset ovat olleet niin hirvittävän paljon toisistaan poikkeavia -osa jopa yllätyksellisiä. Ja osa tietysti sitten taas kaikkea muuta.....

Tunnustan heti olevani hyvin tarinallisen teatterin ystävä. Minä rakastan sitä, että esityksessä on juoni, punainen, tai mieluummin tietysti kultainen, lanka jota seurataan ja joka johtaa jonnekin. Hajanaiset, irralliset kohtaukset jotka vain sattuvat olevan peräkkäin, eivät yleensä sytytä minua. Varieteeteatteri on niin supervaativa teatterin laji, että se harvalta onnistuu. Varsinkin yleisöltä se vaatii paljon. Siksi esityksen tulisi auttaa yleisöä pysymään juonessa mukana - tai ainakin siirtymään jouheasti kohtauksesta toiseen.

Kun nyt kerran aloitin, voin tehdä toisenkin tunnustuksen: en oikein tykkää siitä, että vanhoja klassikoita tehdään aina vaan uudestaan ja uudestaan ja yritetään väkisin hakea niihin jotain uutta tulokulmaa, niinkuin nykyään sanotaan. Minkätakia on pakko tehdä tuttua jos kuitenkin haluaa tehdä uutta? Taas vaadittaisiin yleisöltä aika paljon että pysyisi ohjaajan aivoituksissa mukana....

No. Olen nyt sitten istunut katsomassa kaikenlaista teatteria ja ollut yllättynyt, niin positiivisesti kuin muutenkin. Ja vaikka tiedän, ettei minun mielipiteeni ole se ainut oikea, eikä ehkä kaikkia kiinnostakaan, kerron sen kuitenkin. Ja vahvasti.

Jos tekee klassikoita, on viisainta tehdä se hyvin (niinkuin tietysti kaiken mitä tekee). Mutta varsinkin klassikot. Ja nyt olen taas nähnyt, että klassikonkin voi tehdä perinteisesti, vahvasti, tuoreena. Huh - vieläkin olen innoissani kun suomisatatunnelmissa tehty klassikko oli täynnä energiaa ja osaamista ja taitoa ja ajatusta. Ennenkaikkea AJATUSTA. Kunnioituksella tehty ja yleisöä arvostaen. Kiitos.

No. Sitten olen nähnyt stiä toista - osaamista on, joo, mutta kun kaikki menee koheltamiseksi, kun kaikki -idean -poikasetkin laitetaan varmuuden vuoksi samaan esitykseen, tulee yleisössä tunne, että esittäjätkin pelkäävät ettei huomista ole, eikä mitään voi siksi säästää tulevaan...

Ehkä vika siis onkin siinä, että olen liian hidas katsojana, liian kankea, liian vähän yllätyksistä pitävä? Ei - yllätyksiä minä rakastan, olen aina rakastanut. Ja liikuttua haluan, ja  eläytyä, ja nauraa, ja itkeä. Mutta hämmentymistä ja eksymistä inhoan. En halua eksyä teatterin katsomossa, en pudota kärryiltä.

Jä juuri nyt taas kerran päätän, etten ikinä kirjoita mitään kenellekään (päätös jota tässä juurikin

rikon!!!) koska en kuitenkaan ole sieltä hankalimmasta päästä mitä katsojiin tulee-  jos minun tyydyttämisenä on jo näin vaikeaa, miten mahdotonta sen täytyykään olla jonkun toisen kanssa???

Onneksi tämä kesä on kuitenkin toistaiseksi kokonaisuutena ollut parempi kuin viimekesä. En ole vielä kertaakaan päättänyt, että tänne en enää tule. Viime kesänä tein senkin. Kyllä minä sentään vähän arvostusta katsojana odotan, vaikka tekijöillä olisi miten hauskaa keskenään..... tehkööt keskenään minunpuolestani - mikä pakko minun on joka paikkaan änkeä itseni?

Mutta hattua nostan kokeilijoille, uuden etsijöille, itsensä ylittäjille - mikään ei kehity jos mitään ei kokeilla! Eläköön kehittyvä teatteri!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

ps. Jos nyt fiksuna lukijana mietit miten ihmeessä nuo kuvat liittyvät tähän tekstiin, voin vastata ettei ne liity mitenkään. Niiden tarkoitus on selittää miltä tuntuu katsoa esitystä minkä kaikki palaset eivät sovi yhteen- vähän hankalaahan se on........