Näytteleminen - vaikeaa mutta hyödyllistä?

 Eeva-Kaarina Volanen muistutti viime viikolla näkemässäni haastattelussa siitä, miten tärkeää näyttelijälle on pitää tiettyä etäisyyttä tunteisiin. Tällä hän puhui siitä kuinka näytelmässä saattavat tuntetilat kohtauksesta toiseen vaihtua paljonkin ja näyttelijän on pystyttävä hyppäämään niihin mukaan melkein lennosta.

Toisaalta usein kuulee, varsinkin harrastajateattereiden ollessa kyseessä, miten näyttelijät todistavat 'elävänsä roolia' eivätkä 'näyttelevänsä sitä'.  Selkeä ristiriita tavallaan. Volanen kertoi esimerkkinä miten hän aivan uransa alkuaikoina oli tekemässä elokuvanauhoitusta ja yhdessä kohtauksessa joutui niin tunteidensa valtaa, ettei nauhoituksia pystytty enää sinäpäivänä  jatkamaan. Tämä ilmiö on meille usealle arkielämästäkin tuttua: tunteet ottavat ihmisestä vallan, surut tai ilot vievät mennessään niin totaalisesti, ettei siinä myllerryksessä tahdo perässä pysyä. Vaikka miten yrittäisi rauhoittua, ajatella  järjellä tai viileästi, niin suuret tunteet vaan vyöryvät ylitse.

Näyttelejöinä meidän on opittava tiettyä kontrollia tähän tilanteeseen. Ja aitoutta yhtä aikaa. Juju onkin siinä, että näyttelijä tietää miltä tunteen näyttänyt, missä ne tuntuvat ja miten ne voi esittää aidosti. Mutta hän tietää myös sen, miten niihin ei mennä mukaan. Näyttelijä tietää, että hänen täytyy pysyä ohjaimissa, hänen täytyy koko ajan tietää mitä tekee.

Ehkä juuri siksi me niin pitkään harjoittelemme näytelmiä. Käymme kohtukset ja tilanteet läpi aina vaan uudestaan j uudestaan. Kuuntelemme ohjaajan kommentteja esityksestämme ja taas harjoittelemme. Kuten monet ammattinäyttelijät sanovatkin, harjoittelemme niin kauan, että sisäistämme kohtauksen, osamme sen 'ulkoa'. 

Herkimmillään näyttelijä on harjoituksissa, silloin kun kohtaukset ovat uusia ja niihin vasta tutustutaan. Samoin kuin omiin tunteisiin ja reaktioihin eri tilanteissa. Tutustutumme siihen miltä meistä tuntuu jossakin tilanteessa. Ja sitten harjoituksen myötä 'ulkoistamme' tilanteen, emme enää päästä sitä aivan 'iholle' vaan olemme lopulta vapaat näyttelemään kohtaukset luonnollisesti!

Ei helppoa, sen voin sanoa. Mutta taika lienee läsnäolemisen taidossa. Kyvyssä keskittyä käsillä olevaan tilanteeseen täydellisesti mutta tietoisesti. Keskittyä kohtaukseen unohtaen tavallaan itsensä ja omat asiansa. Ja samalla tulisi näyttää aidolta. Siltä kuin antaisi tunteiden viedä. Siltä kuin ei pystyisi itse miettimään reaktioitaan rationaalisesti.

Tämä harjoittelu ehkä maksaa itsensä sitten takaisin omassa elämässä. Joskus sitä osaa sitten pysäyttää tunteidenjunan ennen kuin se lähtee pendoliinon vauhdilla etenemään  jyräten kaiken alleen. Joskus osaa havahtua, että hei, tää tunnehan vie mua ihan vinoon. Ja sitten ehkä osaa pysähtyä taas hetkeen, tilanteeseen ja keskittyä olennaiseen. Ei aina, mutta joskus. Joskus kiitävän hetken verran siitä on hyötyä, että on kurinalaisesti harjoitellut tunnistamaan omat reaktionsa ja sen miten tunteet vyöryvät. Joskus harvoin siitä vaikeasta tekemisestä on hyötyä näyttämön ulkopuolellakin. Onneksi!

Marinaa lipun hinnasta

 Yksi vaikeimmista jutuista teatterin tekemisessä on lippujen hinnoittelu. Oikeesti. Niin mielellään sitä antaisi yleisön tulla ilmaiseksi katsomaan mitä me ollaan tehty. Ja joka vuosi joku katsoja tämän toiveen esittää ääneenkin. Että ettekö voisi vaan tehdä kun tulee niin kalliiksi tulla katsomaan. Varmasti tuleekin.

Mutta aika kalliiksi tulee se tekeminenkin. Yksi ihana rouva kertoi hartaudella viime kesänä, kuinka silloin kun hän oli nuori tykättiin näyttelemisestä niin paljon, että koko vuosi harjoteltiin ja sitten yhdessä talkoilla tehtiin esitys ja kahvitkin. Kuka vähän maalas lavasteita, kuka vähän leipoi pullaa kahvilaan ja kuka vähän ompeli näyttelijöille pukuja. Eikä kenenkään tarvinnut mistään maksaa. Että eikö mekin voitaisi vaan yhdessä tehdä ja ilmaiseksi muille tarjota?

Kaunis ajatus. Tosi kaunis. Ja välillä tuntuu että vähän niin me tehdäänkin. Minä vaan vähän leivon pullaa kahvilaan, vähän vaan kirjoitan näytelmää ja vähän vaan ohjaan ja näyttelijät vähän vaan tulee ja näyttelee....

Mutta kun se isompi osa meistä haluaa, että siitä esityksestä myös ilmoitetaan etukäteen. Mielellään monta kertaa ja mieluiten vähintään kahdessa sanomalehdessä. Ja toisaalta olisi kyllä paljon helpompaa jos olis tehty semmoset esitteet, painetut siis, mitkä vois ottaa mukaansa. Tai ainakin ne nettisivut tarttis olla selkeet ja helpot ja hyvin ajantasalla.  Ja mukavaa olisi, että kahvilassa olisi vähintään pullaa ja suolasta ja kahvia ja limpsaa ja mehua ja sitten myös makkaraa ja sinappia ja ketsuppia. Ja jos on lämmin ilma niin jäätelö olis kyllä aika tärkeetä. Ja kyllä niitä autoja täytyisi olla parkkipaikalle jonkun ohjaamassa. Ja kyllä kyltit tarttis olla tienposkessa ohjaamassa, että missä se teatteri on. Ja missään sateessa me ei haluta istua, joten eikös voisi olla katto katsomon päällä? Ja eihän me mitään kuulla jos ei ole äänentoistoo! Ja näyttelijöiden tarttis kyllä olla vähintään ammattilaisten tasoisia! Kamalaa jos huomaa, että ne näyttelee - tai siis ihan hirveetä jos ne unohtaa jonkun vuorosanansa! Ja musiikkia olis tosi mukava olla. Kyllä se tuo elävyyttä kun on elävä orkesteri ja kunnon laulajat. Ja olis tosi hienoo, ettei aina niitä vanhoja retkutuksia vaan uutta, tähän näytelmään tehtyä musiikkia.   Ja tanssiakin vois olla- Se on hienoo kun kymmenet näyttelijät liikkuu yhtäaikaa musiikin tahtiin.

No on on. Koko ajan vaan kuulen kun sataset kilahtaa pois teatterilta jonkun muun taskuun. Sillä edes se pullan leipominen ei oo ilmaista. Vaikka kuinka olis omat kanat ja ne munis hyvin. Kun se sähkökin pitää maksaa millä ne pullat paistetaan. 

Joten, rakas ihana rouva joka kävit meillä viime kesänä teatterissa muistelemassa omaa nuoruuttasi. Kateeksi kävi. Se innostus ja lämpö millä vieläkin muistelit omaa ihanaa teatterikesääsi silloin kauan sitten. Siihen mekin pyrimme omassa teatterissamme, samoihin ihaniin muistoihin ja kokemuksiin. 

Mutta joudumme valitettavasti miettimään tarkasti kuinka monta euroa laitamme lipun hinnaksi ensi kesänä. Jotta voimme tehdäkin sitä teatteria. Niin hyvin kuin mahdollista. Jotta yleisö voisi nauttia miettimättä vesisadetta tai muita ongelmia. Me niin tykätään tehdä tätä  ja jakaa tätä yleisön kanssa. Uhraamme paljon esitysten eteen ja toivomme sen näkyvän esityksessä niin, että mielellään maksaa sen lipunhinnan mikä mahdollistaa tekemisemme jatkumisen.

Mutta siis helppoahan se hinnoittelu ei  tälläkään alalla ole!

Uusi mies - tuttu isä

Tänä syksynä meille muutti taas uusi mies. Sellainen nauravainen mutta sisältä jotenkin kireä. Takakireä, sanoisi joku. Mutta siis periaatteessa hyvin positiivinen. Tai ainakin kova vääntämään vitsejä. Hän muutti meille kun Arto (Tuominen) taas kerran ehdotti, että jonkun tarttis kirjoittaa näytelmä tuntemattoman sotilaan tuntemattomasta pojasta. Ei siihen paljon muuta tarvittu. Tarttis tietysti, sanoin minä. Niinkuin viime vuonna tartti kirjoittaa niistä siirtolaisista. Ja sitä edellisenä kesänä siitä Monosesta. 

 Nyt olen päättänyt etten puhu Artolle enää mitään ennen ensi syksyä. Ettei tartte taas tehdä kahta näytelmää. Tässä yhdessäkin miehessä on tarpeeksi. Siis mukava mieshän tämä on. Tämä ensi kesän päähenkkilö. Joka on asunut minun mielessäni ja nyt jo täyttää melkein koko valveillaoloajan. Johannes. Tai Pentti. Ehkä ei pentti. Ehkä Johannes. Eli Jussi. 

 Nyt on siis selvästi menossa epätoivovaihe. Minun näytelmänkirjoittamiseni etenee näemmä suuresta innostuksesta kovan tekemisen kautta suureen epätoivoon kunnes taas palautuu innokkaaseen tekemiseen ja tuskallisen vaiheen kautta valmiiksi. Ja sitten taas päätän, ettei ikinä enää. Että minulla ei ole mitään sanottavaa. Kunnes taas joku Arto tai Raino sanoo, että tästä kyllä tarttis jonkun kirjoittaa näytelmä ja minä siihen, että niin tarttis ja sitten mielikuvitukseni jo lähtee viemään minua ja tuntuu, etten pysty enää päättämään elämästäni vaan huomaan tekeväni töitä näytelmän kirjoittamiseksi..... ja taas uudestaan.

Tämä valokuva isästäni on seurannut minua ympäri maailman. Se on aina yhdistänyt minut kotiin, perheeseen ja Suomeen. Se on ollut muistutus siitä, että kuulun jonnekin. Se on ollut minun peruskallioni jolla seisten on ollut helppoa elää missä tahansa.

Oikeastaan vasta nyt katson kuvaa sotilaskuvana. 

Nyt kun olen koko syksyn lukenut sodistamme, kun olen yrittänyt tutustua sen tuntemattoman sotilaan elämään, sen miehen, joka on kasvattanut minunkin lasteni isän ja siten vaikuttanut minun lastenikin elämään. 

 Isäni oli niitä ensimmäisiä sotilaita jotka eivät ole koskaan olleet rintamalla. Hän on ikäänkuin rajanvartija. Hän on ehtinyt juuri ja juuri viettää lapsuutensa ilman sotaa. Hänen juurensa ovat vielä rauhanajassa. Hän on voinut antaa lapsilleenkin luottamuksen elämään kun on voinut itse rakentaa elämänsä vielä varmalle pohjalle. Ja sota näyttäytyi hänelle seikkailuna, niinkuin niin monelle muullekin pikkupojalle: suuret koneet, mmiesten tarinat sankariteoista, lentokoneet, kaikki se mielikuvitusta kiehtova osa sotaa ehkä vain innosti. Kuolema, nälkä, pelko, menetys, ahdistus ja kauhu, ne eivät olleet osa pikkupoikien maailmaa. Ne kuuluivat isommille. Se todellisuus ei näyttäytynyt pojille eikä siksi periytynyt minullekaan.

 Ehkä siksi olen voinut tämän tuntemattoman sotilaan pojan päästää elämääni nyt. Hän ei ole todellinen minulle. Hän ei ole minun isäni. Hän ei ole ehkä edes sukua minulle. Siksi voin kirjoittaa hänestä. Voin tutkia hänen sielunmaisemaansa välimatkan päästä. Kuunnella mitä hän puhuu ilman omakohtaisia muistojani. Voin olla utelias ottamatta heti kantaa. Ehkä juuri siksi tämä Johannes -tai Pentti - muutti juuri meille. Toivottavasti olen ymmärtänyt hänen tarinansa oikein!