 |
| Mia Raivikko Suomineitona oli LOISTAVA |
Paitsi esitystä, ihailin juurikin sitä mieletöntä heittäytymisen määrää minkä näimme - henkilötkin jotka ensimmäistä kertaa olivat näyttämöllä, heittäytyivät esitykseen täysin rinnoin! Oli hienoa katsomosta käsin nauttia ja levätä esityksessä! KIITOS!!!
Olen tänä syksynä seurannut taas sitä, miten erilaisista lähtökohdista teatteria ja esityksiä tehdään. Silloin, kun esitys itse on tärkeä, kun esiintyjät heittäytyvät ryhmään mukaan ja kokevat tekevänsä yhdessä jotain yksilöä suurempaa, sellaiset esitykset tuntuvat olevan yleisön kannalta hienoimpia. Niistä välittyy katsojalle se rakkaus ja tekemisen into mikä nostaa katsojankin arkipäivän yläpuolelle.
Sellaiset esitykset taas, joissa esittäjä kokee itse olevansa tärkeä... no, niistä välittyy juurikin se. Kuinka tärkeää esittäjälle tilaisuus on. Kuinka esittäjä nousee arkipäivän yläpuolelle. Mikä sekin on tärkeää.
Ohjaajana sitä tietysti miettii mikä on minkäkin esityksen paikka ja merkitys. Tärkeää on toki sekin, että teatteri antaa esittäjälle paljon, että esittäjä pääsee ihmisenä kasvamaan ja kehittymään. Tärkeää on tietysti teatterin mahdollistama tunteiden läpikäyminen ja ongelmien ratkaiseminen esittäjällekin.
Teatterin käyttäminen terapiana esittäjälle ei kuitenkaan välttämättä ole onnistuneen esityksen tae - usein juurikin päinvastoin. Mutta miten sanotaan esittäjälle loukkaamatta, että mitä jos harjoiteltaisiin ilman yleisöä niin kauan, että sinun ongelmasi on hoidettu ja sen jälkeen sitten tehdään sellainen esitys mistä yleisökin nauttii... Siis taidan oikeesti vastustaa tosi-teeveetä, siellähän juurikin kurkistellaan sitä esittäjän prosessia.
Harras toiveeni onkin, että tosi-teevee ei ryntää näyttämöille, että ohjaajilta löytyy selkärankaa esittäjien loukkaantumisen uhallakin pitää terapia-esitykset pois näyttämöltä ja päästää Someron kavalkadin kaltaiset, loistavat, sydämellä tehdyt esitykset parrasvaloinhin!!
