Sinäkö se oot????

Pitkä marraskuu kääntyi aivan uskomattoman kauniiksi pakkasten myötä. On aika vaikeaa olla vaan tuijottamatta ulos kun katseen pitäisi pysyä tietokoneen näppäimillä..Mutta kun tuo lumi on niin kaunista!

Todellisuudessa kirjoittaminen ei tällä hetkellä ole ainut ongelma. Huomaan kulkevani ympäriinsä tuijottamassa miehiä miettien minkä kulman takaa se Ilkka oikein rynnii... jokainen uusi kasvo herättää mielenkiinnon: Noinko se Ilkka kävelee? Noinko se Ilkka puhuu? Ei kai se nyt vaan noin naura? Jokaista uutta miestä kuuntelen saadakseni selville olisiko juuri hänestä mahdollisesti Ilkaksi- piileekö hänessä halu ja kyky esiintyä keski-ikäisenä, epätoivoisena miehenä?

Vaivihkaa johdatan keskustelun tanssitaitoon, esiintymisjännitykseen, teatteriin yleensä, ikäänkuin voisin salaa kuulostella olisiko juuri tästä henkilöstä minun Ilkakseni.... Ei ole ollut, ei. Kaikissa miehissä on jokin piire, tapa tai jokin muu juttu, mikä ei sovi Ilkalle. (Seuraavan näytelmän kirjoitan kyllä niin nopeaan tahtiin, ettei näitä ongelmia ehdi tulla vastaan, sen lupaan:))

Kuvittelen välillä pääseväni pakoon kun ryhdyn kirjoittamaan asiatekstiä. Innokkaasti hakkaan näppäimistöä kirjoittaakseni loppuun sen äidin ja tyttären välisen suhteen mutta ei kestä kauaakaan kun Ilkka kommentoi kirjoittamaani. Mutta mitä se sille kuuluu????? Pysyisi vaan omassa näytelmässään, mitä sen täytyy tulla muutkin työt sotkemaan! Ei se nyt ainakaan naisten sielunelämästä voi mitään tietään, sen minäkin tiedän! Näpit irti vaan, tekisi mieli sanoa, näpit irti ja heti! Jos minä antaudun miehen sielunelämää pohtimaan kuukausitolkulla, ansaitsen kyllä sen verran kunnioitusta, ettei naistenjuttuja tulla sotkemaan! Vai?

Ehkä juuri siksi Ilkkaa ei löydy. Ehkä suhtaudun häneen liian ankarasti ja odottavasti. Toivon voivani kirjoittaa hänet ymmärtäväksi ja sielukkaaksi mieheksi, joka kuitenkin on Mies. Onko se niin paljon pyydetty? Olisiko liian rohkeaa toivoa, että yllättäen, kesken tavallisen arkipäivän, kävelisi vastaan miehekäs, esiintymistaitoinen, sopivan mittainen, tanssiva, kuunteleva, vastanäyttelijänsä kanssa toimeentuleva, tavallinen mies joka haluaisi näytellä Kyläsepänteatterissa ensi kesänä? Ihan kohtuullinen pyyntö, mielestäni....

Kirjottaminen olisi helppoa jos vain osaisi istua alas koneen ääreen ja kirjoittaa aina kun tuntuu siltä, että tekstiä tulisi. Tai istuisi vain ja alkaisi kirjoittaa ja luottaisi siihen, että sitä tekstiäkin tulee.
Mutta.
Silloin kun on se olo, että haluaisi kirjoittaa ja olisi sillä 'aaltopituudella' että ymmärtäisi näytelmän hahmojen sielunelämää, niin onkin sitoutunut muualle, seurustelemaan muiden ihmisten kanssa. Ja sitten sitä huomaa katsovansa ihmisiä silmiin, nyökkäilevänsä heidän puheilleen ja ehkä jopa jotain vastailevansakin, samalla kun *Ilkka* puhuu päässäni omia juttujaan ja selittää miten haluaisi jonkun tietyn ihmissuhteen tai tilanteen toimivan. Enkä minä tiedä kumpaa kuuntelisin ja pelkään vastaavani ääneen jotain mikä olisi pitänyt sanoa äänettämästi Ilkalle ja toisaalta pelkään Ilkan loukkaantuvan jos puhun ääneen oikeille ihmisille ja minun näin jäävän paitsi loistavaa kohtausta näytelmässä!
Ja sitten kun olisi aikaa ja haluakin kirjoittaa, on koneen avaaminen vaikeaa, kun pelkää ettei juuri tänään saakaan mitään aikaiseksi. Tai että kirjoittaa kyllä, mutta täysin typerää tekstiä.
Ja.
Sitten joskus, hammaslääkärin odotushuoneessa tai punaisissa liikennevaloissa odottaessani, tapahtuu niin, että mieleen tulee täysin toimiva ja loistava kohtaus, josta tietää täsmälleen miten sen tulee mennä ja saa sen sitten vielä hätäisesti kirjoitettua muistiinkin. Toki siinä saattaa joutua kuuntelemaan perässä ajavien hätäisten autoilijoiden torventoitotusta kun täytyy seistä vielä toisetkin punaiset, että ehtii kirjoittamaan tarpeeksi jotta voi jatkaa kohtausta ilman että se taas haihtuu pelkkänä ajatuksena ilmaan!
Mutta juuri nämä ohikiitävät hätäiset hetket ovat tae siitä, että näytelmä etenee, ajallaan (tai joskus:)) valmistuu ja sitä voidaan alkaa sovittamaan näyttämölle. Juuri nämä hätäiset hetket antavat anteeksi ne lasittuneet tuijotukset joita kanssaihmiset ovat saaneet osakseen viimekuukausina kun muka kuuntelen heitä ja kuulenkin vaan Ilkan tai Hannun tai Sarjan vuorosanoja tai tuskaisia vuodatuksia päässäni.
Tästä on hyvä jatkaa.
Luulisin:)

Kenes näytelmä tämä oikein on?

Enpä tiennyt mihin kaikkeen kirjoittaminen johtaa aloittaessani seuraavan näytelmän tekemistä! Olen luullut, että näytelmäkirjoittamisen riemu on siinä, että käsikirjoittaja voi päättää mitä näytelmässä tapahtuu ja mitä kukakin roolihenkilö puhuu (tai ajattelee). Samoin olen ajatellut, että kirjoittaja nostaa tekstissään esiin ne teemat ja asiat, jotka hänestä ovat tärkeitä tai mielenkiintoisia. Kaikkea kanssa!
Olen kerännyt ajatuksia ja suunnitelmia näytelmääni varten pieneen oranssiin vihkooni monta kuukautta. Sinne on kertynyt hahmotelmia roolihenkilöistä ja tapahtumista joista voisi rakentaa toimivan näytelmän. Omasta mielestäni siellä on monta hyvää oivallusta joista olisi helppo kehittää hauskoja kohtauksia. Ilkka, se näytelmäni päähenkilö, vilahti sivuilla ensimmäisen kerran keväällä - ei vielä Ilkkana, vaan ajatuksena ja kaljuna, mutta siellä hän oli kuitenkin.
Mutta nyt - nyt kun haluaisin ryhtyä 'tosi toimiin' eli kirjoittamaan kohtauksia ja päättämään henkilöistä jotka näytelmään otetaan tai jätetään pois, tapahtuukin aivan kummia.
Ilkka on alkanut ottamaan sijaa elämässäni siten, että hän työntää väkisin asioita mieleeni, hän saattaa aivan yllättäen heittää eteeni tavallisen tapahtuman perheen elämästä - mutta kysyä miltä se näyttää miehen silmin! Mistä minä tietäisin, minä olen nainen - äiti ja vaimo, en minä tiedä miehen näkökulmasta mitään. Mutta Ilkka ei anna periksi! 'Mieti' hän sanoo. 'Koeta hahmottaa sitä tapahtumaa miehen vinkkelistä'. Helpommin sanottu kuin tehty!
Mutta nyt sitten huomaan kuuntelevani miehiä maailmalla eri tavalla - uteliaana ja oppimishaluisena, innokkaana ymmärtämään (aika vaikea tehtävä, täytyy myöntää, puoliparkitulta feministiltä aika hulppeesti vaadittukin, sanon minä!) ja kirjoittamaan muistiin.
Monet alkuperäiset henkilöhahmot näytelmän suunnitelmastani on heitetty roskiin -Ilkka toteaa niiden olevan 'epärelevantteja' tai vääriä tai muuten tarpeettomia (siis kuka muka päättää mitä näytelmässä tapahtuu?).
Olen katsonut maailmaa naisen silmin 50 vuotta ja äitinäkin lähes 25, luulin tietäväni kaiken perhe-elämästä ja lasten kasvatuksesta. Nyt mieleeni nousee kohtauksia, joissa mies on sidottu ympäristön kaavoihin tiukasti ja vaativasti, haaveista joita ei voi toteuttaa koska täytyy olla perheenpäänä tai muuta yhtä kummallista. Huomaan pohtivani isänä olemisen ongelmia ennen ja nyt, mmiehen roolia 50-vuotta sitten ja nyt!
Joku kokeneempi kirjoittaja varmasti lohduttaisi minua, että tämä on hyvä vaihe kun näytelmä alkaa elää omaa elämäänsä ja minun pitäisi vain heittäytyä virran vietäväksi ja kirjoittaa mitä Ilkka tai joku muu mieleeni tuo. Mutta minä kitisen, kirjoitan ja kitisen, sillä haluaisin edes vähän päättää siitä mitä minun nimissäni kirjoitetaan!
Sen päätöksen olen nyt kuitenkin tehnyt, että ohjaan itse sen näytelmän. Jospa edes ohjaajalla olisi hieman sanavaltaa siitä, mitä näytelmästä sitten lopultakin tulee!

Yhtenä yönä heräsin siihen, että vieras mies pyöri ajatuksissani. Pyörin ensin sängyssä yrittäen päästä hänestä eroon, mutta hän ei suostunut lähtemään minnekään. Lopulta nousin ylös toivoen hänen jättävän ajatukseni rauhaan kun laitan valot päälle ja ryhdyn tekemään jotain, mutta hän seurasi perässä minne vain meninkin. Siinä me sitten lopulta istuimme keittiönpöydän ääressä, tämä mies ja minä, kahvia juoden, puoli neljän aikaan aamulla.
Kun oma mieheni sitten kahdeksan maissa heräsi ja liittyi kahviseurueeseen toivoin hänen ymmärtävän etten ollut itse etsinyt tätä toista miestä elämääni!

Nyt tämä toinen mies on ollut osa jokapäiväistä elämääni muutaman viikon ajan. Hän tulee ajatuksiini yllättäen, etukäteen varoittamatta ja pysähdyttää minut mitä sitten teenkin. Hän yrittää saada minut näkemään maailmaa omien silmiensä kautta, hän puhuu minulle miehen elämästä, isänä olemisesta, poikana olemisesta ja miehenä olemisesta naisen maailmasta. Ja minun pitäisi ymmärtää ja käsittää ja saada tolkkua!

Ensimmäiset päivät yritin kyllä päästä hänestä eroon. Yritin todistaa hänelle, että minulla on kiire, parempaakin tekemistä ja, ennen kaikkea, omakin mies, mutta hän ei ollut kuulevinaan. Päinvastoin. Mitä kovemmin yritin olla häntä kuuntelematta, sitä kovemmin hän huusi! Jos en hereillä ollessa suostunut pohtimaan hänen elämäänsä, keksi hän tulla uniini ja vallata ne. Ja sitten heräsin ja valvoin, enkä kuitenkaan saanut elämääni haltuuni. Päätin siis antaa periksi ja kuunnella häntä hereillä ollessani, jotta saisin yöt nukkua.

Tavallaan olen tottunut häneen. Hän haastaa minut näkemään monia asioita uudessa valossa. Pohdin jopa itseäni ja omia tekojani (ja tekemättä jättämisiäni) uudelleen. Hän on omalla tavallaan sympaattinen, karski, herkkä ja haavoittuva. Luulen, että meistä tulee vielä hyvät ystävät, niin väkisin kun hän elämääni tulikin. Yleensä inhoa niitä jotka tuppautuvat tositen seuraan, mutta hänellä tuntui olevan todella tärkeääa asiaa minulle. Ei hän omalle miehelleni tietenkään vertoja vedä, mutta hän on ehkä kuitenkin päänantamattomampi minun suhteeni. Hän on päättänyt elää kanssani tämän talven sanoinpa minä mitä tahansa.

Hän on keski-ikäinen, työssä käyvä, isä ja poika, mies ja ihminen. Hän ei tanssi, ei meikkaa, ei mieti vaatteitaan. Hän yrittää löytää oman paikkansa keski-ikäisten miesten maailmassa jota naiset ympäröi. Hän on voimakas ja haavoittuva. Hän lukee ja tekee töitä. Hän on aina luullut tekevänsä niin kuin on oikein.

Hän on Ilkka. Seuraavan näytelmäni päähenkilö.

inspiraatio metsästä?

Näytelmä etenee hyvin, kiitos vaan kysymästä. Olen jo päättänyt monta asiaa sen suhteen, kuten sen, että valmista on oltava tammikuussa (jotta harjoitukset voi alkaa ajoissa) samoin sen, että esitykset ovat kesäkuun alkupuolella. Eli kaikki keskeiset asiat on selvillä....:)

Enää ei puutu kuin muutama pikkujuttu kuten henkilöt, tapahtumat ja käsikirjoitus...

Mutta valmistahan tässä tulee: yläkaapit ja siivouskomero on jo siivottu, pyykit silitetty, kirjahylly järjestetty ja jopa mankelille löytynyt paikka. Kotona tuntuu siis olevan hieman vaikeaa tehdä töitä kun on niin paljon häiriötekijöitä.

Niinpä päätin hakea inspiraatiota metsästä, siellä ei olisi mitään häiritsevää. Mustikoita on löytynyt jo ämpärillinen, kanttarelleja muutama ja jopa yksi pieni herkkutatti löysi tiensä minun koriini tänään. Metsässä sitä ajatus kulkee: ovatkohan isot mustikat yhtä terveellisiä kuin pienet?

Puolukat ovat kohta kypsiä samoin kuin suppilovahverotkin.... omenatkin kypsyvät hillottaviksi ihan tuota pikaa ja näyttää mehuasemakin olevan auki jos tekisi vaikka tuoremehua....

Onneksi minulla on uusi pakastin ja kellarissa vielä tilaa - mitä pidemmälle tämä näytelmän kirjoittaminen etenee, sitä enemmän minulla tuntuu olevan säilöttävää! Ja jos tulee oikein hyvä puolukkasyksy, kysyn kummipojalta voisiko puolukoita vaihtaa sianlihaan.

Kuka siis sanoo, ettei kirjoittamisella voi suomessa elää? Meillä ainakin syödään sitä paremmin, mitä enemmän minä 'kirjoitan'.

2011 kesäteatterinäytelmä idea syntynyt

Kaikki alkaa ideasta, eli tilanne on hyvä kun ideanpoikanen on syntynyt. Nyt tarvitaan aikaa ja pihatöitä, että idea jalostuu ja kasvaa ja toivotavasti kuukauden päästä olen siinä tilanteessa että jotain on jo paperilla.

Minä