"Nyt elän ilman käsikirjoitusta"

Otsikko on lainaus vanhasta ET-lehdestä. Ohjaaja-legenda Kalle Holmbergin lainaushan se on.
Vähän sama tunne alkaa varmasti olla suurella osalla suomalaisia - kesäteatterit hiljenevät pikkuhiljaa ja harrastajat jäävät 'tyhjän päälle ilman käsikirjoitusta'.

Ensimmäisenä rintaan nousee varmasti vapauttava riemu: näin paljon aikaa! Nythän voin tehdä ihan mitä haluan!! Voin valvoa illalla rauhassa miettimättä miten pirteänä täytyy seuraavana päivänä näyttämöllä olla! Voin lähteä teatteriin katsomaan muiden esityksiä! (Anteeksi mitä?  Mitä esityksiä? Kaikki muutkin ovat jo lopettaneet esityksensä tältä kesältä!!) Voin kutsua sukalaiset kylään, mennä itse kylään. Lenkkeillä. Lukea kaikki ne kirjat  joita en uskaltanut aukaista ennenkuin omat replat on päässä.....

Sitten iskee todellisuus: elämä ei odottanutkaan pysähtyneenä a sitä aikaa kun minä huuhailin teatterissa. Kavereilla on omat menonsa, sukulaiset eivät ehdikään ihan heti käymään kun heilläkin on oma elämänsä.... ja lomat on jo ohi. Ja töissä ihan hirveä kiire jo.... Ja muutama tuttava pitää loukkaantuneena etäisyyttä kun minä laiminlöin heitä kaikki ne kuukaudet kun oma aikani meni sen teatterikappaleen kimpussa.

Pikkuhiljaa elämä sitten tasaantuu. Löydän muutaman vanhan ystävän uudelleen, ne jotka ovat jo tottuneet siihen, että aina puoleksi vuodeksi katoan teatterin kulisseihin. Ja nautin elämästä ilman yhtään mitään käsikirjoitusta.

Paitsi että... no. mieleni pohjalla on alkunut puhua sellainen vanhempi naisihminen. Huhtanen. Ella-Maria Huhtanen. Sillä naisella on ihan  hirveä tarve kertoa minulle tarinoita, kysellä muitten ihmisten elämästä, kuunnella kanssani sadetta, keittää kanssani hilloja.

Ja sitten ne Karjalaismummot jotka vaativat huomiotani. Heillä vasta paljon onkin puhuttavaa. He vaativat huomioni välillä niin täydellisesti, että unohdan melkein leipäpalan suuhuni pureksimatta.

tämäkin tuntematon mies on vaatinut huomiotani jo pitkään

Kauan sitä elämää ilman käsikirjoituksia kestikin: tasan kaksi viikkoa. Kaksi onnellista, rauhallista, levollista viikkoa jolloin jo melkein kuvittelin jatkavani elämääni niinkuin muutkin ihmiset. Ilman noita mammoja joilla on niin paljon asiaa. Ilman morsiamia jotka tahtovat ottaa kantaa äitiensä häihin. Ilman miehiä jotka vaativat tullu kuulluksi.

Ja taas joudun selittämään kaikille, että valitettavasti en voi tulla kylään, en voi osallistua, en voi tehdä, tulla, mennä, en edes olla, kun päässäni  pöyrii ihmisiä jotka haluavat, että kirjoitan heidän elämästään, annan heille tilaa kertoa tarinaansa. Että minun täytyy taas istua kynä kädessä, sormet näppäimillä tai silmät kiinni kuunnellen.

Että jutellaan taas ensi vuonna. Ensi vuonnakin minulla on ne kaksi viikkoa kun elän omaa elämääni. Minun. Ilman käsikirjoitusta.

onko siis pakko kaikki säveltää...??

Minähän olen julkisesti myöntänyt etten osaa laulaa. Rakastan kyllä laulamista. Ja laulan paljon. Ja kovin. Ja muistan kaikkien vanhojen laulujen sanat. Mutta nuotista en ihan aina ole varma. Siis laulan ilmeisesti tosi huonostija täydellisesti nuotin vierestä, koska entinen miehenikin juuri kielsi minua laulamasta yhteisille lastenlapsillemme etteivät lapset opi väärin laulamaan. Mutta silti laulan koko ajan.

Toinen asia mitä rakastan laulamisen lisäksi on lausuminen (ja tietysti tanssiminen ja sienestäminen ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään). Mutta siis runojen lausuminen on intohimoni. Ja lausun hyvin. Jopa ex-mieheni mielestä. Siitä hän ei ole koskaan minua kieltänyt.

Mutta kaikkea rakasta ei tarvitse yhdistää. Jotkut asiat vaan ovat parempia irrallaan. Niin runot ja laulutkin. Myönnän, että joidenkin laulujen tekstit ovat hyvin runollisia. Ja joitakin runoja taas ei

runoiksi tunnistaisi.

Anteeksi vaan, että ärsyynnyn, mutta en kestä sitä, että vanhat, vahvat, hyvät runot on pakko säveltää. Anteeksi Tapani Kansa. Rakas Tapani. Suuri idolini. Mutta oliko pakko mennä Viitaa laulamaan? Tai Loirin Leinoa? Puhumattakaan näistä nuorista yrittäjistä.

Nämä runot eivät ole olleet mitään vailla. Mitään lisäystä ei tarvittu. Ne toimivat itsenäisinä taideteoksina täydellisesti. Ne eivät saaneet mitään lisää siitä, että ne laulettiin.

No joo. Olen kuullut hyviä selityksiä portti-teoriasta lähtien. Miten nyt laulettuina runot avautuvat uusille ihmisille. Että nyt nekin jotka eivät runoja yleensä lue voivat nauttia näistä lauluina.

Miksi ihmeessä heidän tarvitsisi? Ei mitään muutakaan taidetta tarvitse kaikkien käsittää. Ei rikos-romaaneja lue kaikki. Ei novelleja lue kaikki. Ei naivisistit innostuta kaikkia. Eikä tarvitsekaan. Ei kaikkea tarvitse kaikkien rakastaa!!!!!

Mikä ihme siinä on, ettei voida runon voimaan luottaa? Jos runot eivät kanna yksinään - kuolkoot pois. Menkööt unohduksen hautaan. Jääkööt unohduksiin. Ei siinä mitään tekohengitystä tarvita. Mutta jos herkät, voimakkaat, ytimekkäät tai ylpeätkin sanat ovat jo kantaneet satoja vuosia, tuskin me muutamaa iskelmälaulajaa avukseen tarvitsevat. Tai kaipaavat. Ei millään pahalla. Iskelmät ovat ihania. Ihminen tarvitseen välillä kunnon iskelmää.

Mutta niin ovat runotkin. Älkää siis PLIIS hyvät ihmiset pilatko runoja yksinkertaisilla sävelillä jotka ovat kuitenkin vain yhden ihmisen näkemys runosta. Runo monikerroksisena, kompaktina, sieluakoskettavalla kauneudellaan riittää. Se avautuu jokaiselle eri tavalla. Jos on avautuakseen. Sitä ei tarvitse yksinkertaistaa, sen tehtävä ei ole olla yksinkertainen.

Runon kuuluukin haastaa lukijaansa. Runolle onkin tyypillistä se, että se leikkii kuurupiiloa lukijansa kanssa. Runo onkin joskus äärimmäisen vaikea ja monimutkainen. MUTTA kun se sitten päättää antautua ja avautuu ja sen käsittää on se niin suuren riemun hetki, että sen kokeakseen onkin valmis odottamaan ja näkemään vaivaa.

Kaiken ei aina tarvitse olla valmiiksi pureskeltua ja helppoa. Oikea runous antaa haastetta ja lopulta palkitsee ymmärtäjänsä. Tai pysyy ikuisesti mysteerina. Jollekin.

Tanssiteatteria, puheteatteria, lastenteatteria.....

On ollut mahtavaa huomata, miten teatterin tekeminen kiinnostaa ihmisiä - meidänkin ympäristöön on tullut uusia teattereita melkein kuin sieniä sateella. No, enemmänkin, sillä sieniä ei kyllä tänä kesänä ole vielä näkynyt kun muutama. Ja mikä todella mukavaa - erilaisia esityksiä on ollut paljon: musiikkiteatteria, lastenteatteria, puheteatteria, vanhoja klassikoita, uusia käsikirjoituksia, toimintaa, pohdintaa, nuorille, vanhoille, miehille, naisille..... Loistavaa!!!

Somero opiston lastenteatterin keijut ja haltijat Kyläsepällä

Siksi olen hämmästyneenä kuunnellut kuinka me ihmetelemme miksi näin paljon teatteria tarvitaan. Tottakai tarvitaan jos tekemisen intoa on! Eihän kuvataiteilijoidenkaan määrää rajoiteta tiettyyn määrään tekijöitä per kylä! Kyllä maailmaan teatteria mahtuu - tehdään vaan niin paljon kuin jaksetaan!!

Varsinkin kun tänä kesänä on selvästi ollut havaittavissa, että tavoitteena on kaikilla hyvän teatterin tekeminen. Se mitä tehdään, pyritään tekemään hyvin. Löytäen omat vahvuudet. Panostaen käsikirjoitukseen. Opettelemalla näyttelemään. Ja ennenkaikkea nauttien siitä mitä tehdään. Mahtavaa!

Aurinkorasvaa ja pikkupullia- iloittelun tekijät Myötätuulen  teatterissa

No yleisöä ei sitten tietenkään riitä aina jokaiseen teatteriin ja siksi kai vähän murisemme välillä, että täytyykö niiden muidenkin tehdä teatteria.... mutta yksikin vaikuttunut katsoja katsomossa on esityksen arvoinen - ei se haittaa, ettei kaikilla aina ole täysiä katsomoita - joillakin joskus on ja hyvä niinkin.

Suomalaiset tuntuvat rakastavan kesäteatteria ja meidän ulkomaalaiset vieraamme ovatkin tänä kesänä ihastuneina seuranneet suomalaista tekemisen kulttuuria. He hämmästelevät harrastajien määrää, yleisön määrää ja oikeastaan ihan kaikkea. Ja selvästi olen ollut huomaavinani pienen kateuden poikasen heidän äänissään...  Hyvä me!!

Siinä se.. Hatunnosto kaikille tekijöille ja kävijöille. Kunhan ensi sunnuntain virolaisvierailu saadaan kunnialla tehtyä on kesä Myötätuulen osalta ohi. Mahtava kesä. Mahtavat esiintyjät ja loistavat yleisöt!!  Ajatukset on jo ensi kesässä........

Minähän en terapiaan  mene - miehet kulisseista kuvattuna Myötätuulen teatterissa