Uusi vuosi teatterissa

Harvoin tulee enää nykyään tehtyä uuden vuoden lupauksia. Mutta nyt ajattelin repäistä ja tehdä muutaman:

1. Lupaan olla rehellinen siinä mitä teen. En kirjoita mitään minkä takana en pystyisi seisomaan, en jätä myöskään ottamatta kantaa jos mielestäni asia sitä vaatisi.  Helposti tulee oltua hiljaa joskus kun ei halua olla hankala tai aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään. Vuonna 2020 lupaan siis rehellisesti ottaa myös kantaa. Perustellusti, tietenkin.

2. Pyrin kehittymään. Lupaan opiskella ja harjoitella kehittyäkseni paremmaksi. Jotenkin sitä helposti

Eteenpäin, ,sanoi mamma lumessa!!!!

jää tekemään sitä mitä on ennenkin tehnyt, mikä tuntuu helpolta ja omalta. Tänä vuonna harjoittelen uutta. Kirjoitan uutta (en välttämättä julkaise!!), etsin uusia näkökulmia, uusia tapoja. Siis uusia minulle. En välttämättä keksi pyörää uudelleen, mutta menen rohkeasti epämukavuusalueelleni aina kun mahdollista.

3. Ehkä tärkein lupaus: lupaan kuluttaa kulttuuria niin paljon kuin vain voin. Luen, kuuntelen, katselen, koen, teen, ahmien. Lupaan olla sanomatta ei aina kun vain mahdollista. En laitakaan töitä aina kaiken edelle vaan 2020 yritänkin mennä kulttuuri edellä. Tälläiselle työnarkomaanille tämä on se vaikein lupaus, selvästi. Mutta lupaus on nyt annettu - Tätä kohden mennään!!!!!

Siinä- elämäntapakonsultti sanoi eilen radio Hämeen ohjelmassa, ettei kannata laittaa koko elämää kerralla uusiksi, siksi lupauksiakin on vain kolme. Mutta aika suurilta ne tuntuvat. Olisipas aika hauskaa jos loppuvuodesta meidän teatterin yleisökin voisi sanoa, että sen huomaa, että olen pitänyt lupaukseni. Että meidän teatterikin kehittyisi tässä samalla. Että meidän teatterikin olisi rehellinen. Että meidän teatterikin olisi mahdollisimman monipuolisesti kulttuurissa kiinni tämän vuoden. Huikea ajatus.

Ihan innolla odotan ensi vuotta!! Vuosi 2020 kuulostaa näin katsottuna mahdollisuuksien vuodelta. Uuden kokemisen vuodelta. Vanhan arvostamisen vuodelta. Mahtavalta vuodelta. Peukut pystyyn!!! Ja onnea meille kaikille!!!!

Millaista kesäteatteria sitä onkaan vuonna 2019 koettu?

Mitähän sitä tänä vuonna onkaan katseltu? Mietin eilen tämän vuoden teatteriesityksiä ja huomasin, että tuohan on ihan väärä kysymys!! Tämän vuoden huippu omalla kohdallani on aivan selvästi ollut teatterin kuunteleminen!! Oli aivan uskomattoman mahtavaa ja hienoa tehdä kuunnelma - ja kuunnella se!

Siinä oli se minun vuoden kohokohtani - Kassun syntymäpäiväretki kuunnelmapiknik  oli uusi, kokonaisvaltainen, nostalginenkin kokemus joka jätti uskomattoman hyvän mielen. En ollut koskaan ennen kirjoittanut kuunnelmaa, vaikka, jos rehellisiä ollaan, monet näytelmistäni varmasti ovat oikeastaan lähempänä kuunnelmaa kuin toiminnanllista teatteria......

Sanoilla vaan on minulle suuri merkitys. Sanat jäävät soimaan päässäni. Sanat putkahtavat mieleeni mitä oudoimmissa paikoissa. Kerran  kuulemani sanat eivät unohdu. Välillä se on hyvä asia, mutta välillä todella sääli. Jotkut keskustelut ja kommentit olisi ehkä hyväkin unohtaa, mutta minun kummallinen mieleni pyörittää sanoja edestakaisin, purkaa ne osiksi, kasaa uudelleen ja etsii tarkoituksia ja painotuksia ehkä liiankin kauan.

Siksi kuunnelmat ovat aina 'kolahtaneet'.Kuunnelmat ovat täynnä sanoja. Kuunnelmaan voi uppoutua ja jäädä ja syventyä ja hukkua. Knalli ja sateenvarjo vie edelleenkin mennessään jonnekin kauas. Äänet jättävät tilaa mielikuvitukselle, ihmiset ovat juuri sen näköisiä kuin haluankin ilman realismin häirintää.  Onkohan sellaista diagnoosia olemassa kuin sanoilla nautiskelija??

Surullista on ajatella, että joku oikeasti tulee noin 500 sanalla toimeen!!! Miten niillä saa edes tavallista, hiljaista mutrutuspäivää vietyä läpi?? En käsitä! Mutta tiedän, että silläkin määrällä  jotkut ihmiset tulevat toimeen. En minä. Onneksi minut on opetettu sanojen ystäväksi. Onneksi minulle on luettu ja minun kanssani on kuunneltu kuunnelmia. Onneksi minut on viety teatteriin (ja jätetty sinne).

Teatteri on mahtava paikka olla. Kaikki ne sanat ja tarinat ja kohtalot ja mahdollisuudet! Kaikki ne roolit ja hahmot ja SANAT! Tämä on jäänyt tästä vuodesta päälimmäiseksi. Että vaikka kuinka kummallinen teatteriesitys, olen mieluummin siellä kuin poissa teatterista.

Käsikirjoittaminen on hauskaa?? Ainako??

Tiedätkö sen tunteen kun olet pitkallä matkalla, vaikkapa risteilyllä,  ja tutustut uusiin ihmisiin? On jännittävää kuulla heidän elämäntarinoitaan, kaikesta siitä mitä he ovat kokeneet ja nähneet. Miten

oma elämä vähän kutistuu siinä kuunnellessa, kun ei ole tullut kiivettyä minnekään korkeille vuorille tai matkustettua junalla minnekään maailman ääriin.

Mutta sitten muutaman päivän kuluttua tulee hiemän väsynyt olo - kun koko ajana täytyy olla parhaimmillaan, kuunnella tarkasti, olla ystävällinen ja sietää omien rutiinien rikkoutumista. Välillä toivoisi vaan olevansa omalla sohvalla, omien tavaroiden keskellä, kaikkien omien, arkisten  rutiinien ympäröimänä.

Vähän sellaiselta tuntuu tutustuminen uusiin näytelmän hahmoihin kirjoitusvaiheessa. He ovat aluksi äärimmäisen kiehtovia, älykkäitä, kokeneita, niin rohkeita, että omat saavutukset tuntuvat kutistuvan olemattomiin. On suorastaan kunnia saada tutustua heihin.

Mutta pikkuhiljaa he alkavat vähän ahdistaa. He eivät jätä tilaa minun kokemuksilleni, minun tunteilleni, minun elämälleni. He vaativat huomiota koko ajan, eivät välitä vaikka minä olisin väsynyt, he haluavat keskustella syvällisesti ja pitkään. Vaikka minua ei kiinnostaisi yhtään. Vaikka

satuhahmoilla sitä vasta mielenkiintoisia juttuja onkin!!!

en olisi kinnostunut koko aiheesta saati sitten heidän mielipiteistään.

Kun näytelmä on valmis, tuntuu se sitten helpotukselta. Ihanaa - minun ei tarvitse enää seurustella noiden rasittavien, ärsyttävien ja itsekkäiden hahmonen kanssa! Jippii!! Kakkukahvien ja kuohuviinien aika!! Näkemiin - hauskaa elämää vaan teillekin!!

Ja sitten, muutaman rauhallisen päivän jälkeen se ikävä sitten iskee. Sinut on jätetty yksin. Kukaan ei enää halua kertoa mielipiteitään tai muuten vaan keskustella kanssasi aamuun asti. Sait oman elämäsi takaisin - oman tylsän, hiljaisen, rauhallisen elämäsi, juuri niinkuin tahdoitkin.

Tämä kiertokulku on toki rasittavaa - mutta onhan se ihanaakin. Ihanaa, että tulee uusia 'tuttavia'  ja tietenkin haikeaa kun 'vanhat ystävät' jatkavat matkaansa. Salainen aseeni tähän onkin se, että pidän oman elämäni tarpeeksi mukavana, että sitten  kun lopulta jään yksin, voin nauttia elämästäni. Että en oikeasti jää tyhjän päälle. Että oikeasti olen iloinen kun saan elämäni takaisin:)

solmussa koko teksti

Sitä yrittää kirjoittaa vaan kirjoittamisen riemusta. Tai siksi, että on jotain kamalan tärkeää sanottavaa. Sitä yrittää unohtaa kaikki lainalaisuudet ja määrittelevät tekijät.  Sitä yrittää unohtaa itsensä ja omat mielipiteensä ja kirjoittaa vaan mitä näytelmään kuuluu.

Mutta sitten sitä huomaa yöllä heräävänsä miettimään miten ihmeessä sekin kohtaus muka saadaan näyttämölle ja mistä ihmeestä tuohonkin kohtaukseen saadaan toimintaa. Miten ihmeessä tehdään kulissit  niin että kohtaukset toimivat peräkkäin?????

Ja kaikkein kamalinta on kun yrittää jättää jonkun henkilön näytelmästä pois vaan sen tähden,että sopivan näyttelijän löytyminen tulee olemaan tuskallinen taival.

Onneksi välillä pääsee ns flow-tilaan, eli siihen kirjoittamisen putkeen, jossa unohtaa kaiken ympärillä olevan, kaiken sen mikä tekee näytelmän kirjoittamisesta hankalaa ja vain kirjoittaa kohtausta - nauttien siitä prosessista.

Ja sitten taas tietenkin yöllä herää pohtimaan kaikkia kirjoittamiaan ongelmia....


Ehkä seuraavaksi kirjoitankin novellin? Kirjan, mitä ei dramatisoida, ei tehdä näyttämölle eikä muokata kuunnelmaksi vaan luetaan mukavasti nojatuolissa istuen tai mieluummin verkkokeinussa heiluen, auringon paistaessa sopivan lämpimästi niin ettei suklaa sula käsiin vaan sitä voi syödä samalla kun lukee kirjaa jonka kulissit ja muut kuvat voi jokainen rakentaa mielikuvituksessaan ilman oikeita puuseppiä jotka aina teatterissa inhottavasti asettavat rajoitteita sille mitä voi tehdä.

Novelllin, missä ei tarvitse miettiä mistä ihmmiset tulevat näyttämölle ja mitä kautta ne taas jatkavat matkaansa tai miten saadaan aikaiseksi sumua tai lunta keskikesän esityksiin vaan kaiken voi kirjoittaa ihan niinkuin tahtoo! Kiehtova ajatus todellakin!!!

Toinen vaihtoehto tietysti on, että yritänkin myydä käsikirjoitukset elokuvaksi - niissä voidaan tehdä lähes kaikki se sama mitä novellissakin, aina voidaan leikata sopivaan kulmaan tai tilaan tai muuten vaan sopivaan juttuun. Ja kaikkihan haluaa näytellä elokuvassa - ihan sama kuinka halvalla tehdyssä tai yksinkertaisessa - näyttelijöitä olisi paljon helpompi löytää jokatapauksessa kuin kesäteatteriin.

Nyt alan kuulostaa  siltä, että laitan Vieraat saappaat (ensi kesän toisen näytelmän nimi) hetkeksi  kaappiin, lähden pikkusiskon kanssa IKEAAN(!!) ja nautin elämästä ilman murheita. Huomenna sitten taas karjalaiset ja varsinassuomalaiset ja kaikki muutkin ihmiset varmasti toimivat paremmin niin kuin haluan!!

Tukkijätkät, vanhat saappaat, kesäteatterin elementit nyt

Käsittämättömän äkkiä on taas aika kirjoittaa uusi näytelmä. Tai kaksi. Juurihan olin tässä samassa tilanteessa. Vuosi sitten. Ja taas olen täällä Sintrassa tietokoneeni kanssa. Kirjoittamassa. Ehkä muut näytelmäkirjailijat voivat vain avata koneensa, tai ottaa kynän käteensä ja ryhtyä kirjoittamaan mutta minä huomaan olevani pitkäkestoisen prosessin keskellä.

Näytelmä lähtee itämään ihan käsittämättömän pienestä idusta. Joku sanoo oikean sanan jossain joka jää itämään, tai näen kuvan tai patsaan joka resonoi sielussani jotain. Tai tuoksu tuo ajatuksen mieleeni. Ja siitä se sitten lähtee. Se näytelmä.

Monta kuukautta päässäni sitten pyörii ihmisiä, tilanteita, tunteita. Monta yötä pyörin saamatta unta. Monta yksinäistä lenkkiä täytyy tehdä kun ihmiset päässäni haluavat saada äänensä kuuluville. Ja minä yritän keskustella heidän kanssaan, johdattaa heidät eteenpäin, tilanteesta toiseen. Esittelen heidät toisille ihmisille ja toivon heidän ystävystyvän.

Varmasti kaikki kirjoittajat tietävät, että suunnitelma ei sitten aina kuitenkaan vastaa todellisuutta. Että henkilöt päättävät itse kohtaloistaan. Että käsikirjoitus etenee välillä yllättävästikin. Että huomaa kirjoittavansa jotain muuta kuin oli suunnitellut. Joskus se on todella hyvä juttu, joskus taas haluaisi innokkaasti johdatella käsikirjoitusta haluamaansa suuntaan. Ihan turhaan, ainakin minun kohdalla. Minun käsikirjoitukseni etenevät ihan oman tahtonsa mukaan. Mutta etenevät. Se on sentään hyvä se.  Aina kun kaksi tai useampi kirjoittaja puhuu teksteistään, tämä sama hämmästys nostetaan esille: että se käsikirjoitus sitten päättikin lähteä ihan eri suuntaan. Että ne henkilöt sitten päättivätkin tehdä jotain muuta kuin olin suunnitellut.

Tämän takia tuntuu välillä hassulta, että sitten kun teksti on valmis me käsikirjoittajat suhtaudumme siihen niin omistavasti. Sitten väitämme suunnitelleemme jokaisen sanan. Että mitään ei saa muuttaa. Että ohjaaja tai näyttelijät eivät saa mennä pilaamaan minun tekstiäni.

Minun? Missä vaiheessa se sitten muuttuu minun tekstiksi kun luomisvaiheessa tuskailen sitä miten henkilöhahmot kuljettavat juonta minun tahdostani riippumatta. Missä vaiheessa niistä sanoista tuli niin tarkkaan harkittuja? Ihan muuten vaan kyselen......

Mutta nyt siis olen siinä ihanassa tilanteessa, että pyörittelen sanoja ja hahmoja ja yritän saada näytelmiä kasaan edes jotenkin suunnitelmieni suuntaan. Katsotaan miten käy. Toivottavasti hyvin!