Uusi vuosi teatterissa

Harvoin tulee enää nykyään tehtyä uuden vuoden lupauksia. Mutta nyt ajattelin repäistä ja tehdä muutaman:

1. Lupaan olla rehellinen siinä mitä teen. En kirjoita mitään minkä takana en pystyisi seisomaan, en jätä myöskään ottamatta kantaa jos mielestäni asia sitä vaatisi.  Helposti tulee oltua hiljaa joskus kun ei halua olla hankala tai aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään. Vuonna 2020 lupaan siis rehellisesti ottaa myös kantaa. Perustellusti, tietenkin.

2. Pyrin kehittymään. Lupaan opiskella ja harjoitella kehittyäkseni paremmaksi. Jotenkin sitä helposti

Eteenpäin, ,sanoi mamma lumessa!!!!

jää tekemään sitä mitä on ennenkin tehnyt, mikä tuntuu helpolta ja omalta. Tänä vuonna harjoittelen uutta. Kirjoitan uutta (en välttämättä julkaise!!), etsin uusia näkökulmia, uusia tapoja. Siis uusia minulle. En välttämättä keksi pyörää uudelleen, mutta menen rohkeasti epämukavuusalueelleni aina kun mahdollista.

3. Ehkä tärkein lupaus: lupaan kuluttaa kulttuuria niin paljon kuin vain voin. Luen, kuuntelen, katselen, koen, teen, ahmien. Lupaan olla sanomatta ei aina kun vain mahdollista. En laitakaan töitä aina kaiken edelle vaan 2020 yritänkin mennä kulttuuri edellä. Tälläiselle työnarkomaanille tämä on se vaikein lupaus, selvästi. Mutta lupaus on nyt annettu - Tätä kohden mennään!!!!!

Siinä- elämäntapakonsultti sanoi eilen radio Hämeen ohjelmassa, ettei kannata laittaa koko elämää kerralla uusiksi, siksi lupauksiakin on vain kolme. Mutta aika suurilta ne tuntuvat. Olisipas aika hauskaa jos loppuvuodesta meidän teatterin yleisökin voisi sanoa, että sen huomaa, että olen pitänyt lupaukseni. Että meidän teatterikin kehittyisi tässä samalla. Että meidän teatterikin olisi rehellinen. Että meidän teatterikin olisi mahdollisimman monipuolisesti kulttuurissa kiinni tämän vuoden. Huikea ajatus.

Ihan innolla odotan ensi vuotta!! Vuosi 2020 kuulostaa näin katsottuna mahdollisuuksien vuodelta. Uuden kokemisen vuodelta. Vanhan arvostamisen vuodelta. Mahtavalta vuodelta. Peukut pystyyn!!! Ja onnea meille kaikille!!!!

Millaista kesäteatteria sitä onkaan vuonna 2019 koettu?

Mitähän sitä tänä vuonna onkaan katseltu? Mietin eilen tämän vuoden teatteriesityksiä ja huomasin, että tuohan on ihan väärä kysymys!! Tämän vuoden huippu omalla kohdallani on aivan selvästi ollut teatterin kuunteleminen!! Oli aivan uskomattoman mahtavaa ja hienoa tehdä kuunnelma - ja kuunnella se!

Siinä oli se minun vuoden kohokohtani - Kassun syntymäpäiväretki kuunnelmapiknik  oli uusi, kokonaisvaltainen, nostalginenkin kokemus joka jätti uskomattoman hyvän mielen. En ollut koskaan ennen kirjoittanut kuunnelmaa, vaikka, jos rehellisiä ollaan, monet näytelmistäni varmasti ovat oikeastaan lähempänä kuunnelmaa kuin toiminnanllista teatteria......

Sanoilla vaan on minulle suuri merkitys. Sanat jäävät soimaan päässäni. Sanat putkahtavat mieleeni mitä oudoimmissa paikoissa. Kerran  kuulemani sanat eivät unohdu. Välillä se on hyvä asia, mutta välillä todella sääli. Jotkut keskustelut ja kommentit olisi ehkä hyväkin unohtaa, mutta minun kummallinen mieleni pyörittää sanoja edestakaisin, purkaa ne osiksi, kasaa uudelleen ja etsii tarkoituksia ja painotuksia ehkä liiankin kauan.

Siksi kuunnelmat ovat aina 'kolahtaneet'.Kuunnelmat ovat täynnä sanoja. Kuunnelmaan voi uppoutua ja jäädä ja syventyä ja hukkua. Knalli ja sateenvarjo vie edelleenkin mennessään jonnekin kauas. Äänet jättävät tilaa mielikuvitukselle, ihmiset ovat juuri sen näköisiä kuin haluankin ilman realismin häirintää.  Onkohan sellaista diagnoosia olemassa kuin sanoilla nautiskelija??

Surullista on ajatella, että joku oikeasti tulee noin 500 sanalla toimeen!!! Miten niillä saa edes tavallista, hiljaista mutrutuspäivää vietyä läpi?? En käsitä! Mutta tiedän, että silläkin määrällä  jotkut ihmiset tulevat toimeen. En minä. Onneksi minut on opetettu sanojen ystäväksi. Onneksi minulle on luettu ja minun kanssani on kuunneltu kuunnelmia. Onneksi minut on viety teatteriin (ja jätetty sinne).

Teatteri on mahtava paikka olla. Kaikki ne sanat ja tarinat ja kohtalot ja mahdollisuudet! Kaikki ne roolit ja hahmot ja SANAT! Tämä on jäänyt tästä vuodesta päälimmäiseksi. Että vaikka kuinka kummallinen teatteriesitys, olen mieluummin siellä kuin poissa teatterista.

Käsikirjoittaminen on hauskaa?? Ainako??

Tiedätkö sen tunteen kun olet pitkallä matkalla, vaikkapa risteilyllä,  ja tutustut uusiin ihmisiin? On jännittävää kuulla heidän elämäntarinoitaan, kaikesta siitä mitä he ovat kokeneet ja nähneet. Miten

oma elämä vähän kutistuu siinä kuunnellessa, kun ei ole tullut kiivettyä minnekään korkeille vuorille tai matkustettua junalla minnekään maailman ääriin.

Mutta sitten muutaman päivän kuluttua tulee hiemän väsynyt olo - kun koko ajana täytyy olla parhaimmillaan, kuunnella tarkasti, olla ystävällinen ja sietää omien rutiinien rikkoutumista. Välillä toivoisi vaan olevansa omalla sohvalla, omien tavaroiden keskellä, kaikkien omien, arkisten  rutiinien ympäröimänä.

Vähän sellaiselta tuntuu tutustuminen uusiin näytelmän hahmoihin kirjoitusvaiheessa. He ovat aluksi äärimmäisen kiehtovia, älykkäitä, kokeneita, niin rohkeita, että omat saavutukset tuntuvat kutistuvan olemattomiin. On suorastaan kunnia saada tutustua heihin.

Mutta pikkuhiljaa he alkavat vähän ahdistaa. He eivät jätä tilaa minun kokemuksilleni, minun tunteilleni, minun elämälleni. He vaativat huomiota koko ajan, eivät välitä vaikka minä olisin väsynyt, he haluavat keskustella syvällisesti ja pitkään. Vaikka minua ei kiinnostaisi yhtään. Vaikka

satuhahmoilla sitä vasta mielenkiintoisia juttuja onkin!!!

en olisi kinnostunut koko aiheesta saati sitten heidän mielipiteistään.

Kun näytelmä on valmis, tuntuu se sitten helpotukselta. Ihanaa - minun ei tarvitse enää seurustella noiden rasittavien, ärsyttävien ja itsekkäiden hahmonen kanssa! Jippii!! Kakkukahvien ja kuohuviinien aika!! Näkemiin - hauskaa elämää vaan teillekin!!

Ja sitten, muutaman rauhallisen päivän jälkeen se ikävä sitten iskee. Sinut on jätetty yksin. Kukaan ei enää halua kertoa mielipiteitään tai muuten vaan keskustella kanssasi aamuun asti. Sait oman elämäsi takaisin - oman tylsän, hiljaisen, rauhallisen elämäsi, juuri niinkuin tahdoitkin.

Tämä kiertokulku on toki rasittavaa - mutta onhan se ihanaakin. Ihanaa, että tulee uusia 'tuttavia'  ja tietenkin haikeaa kun 'vanhat ystävät' jatkavat matkaansa. Salainen aseeni tähän onkin se, että pidän oman elämäni tarpeeksi mukavana, että sitten  kun lopulta jään yksin, voin nauttia elämästäni. Että en oikeasti jää tyhjän päälle. Että oikeasti olen iloinen kun saan elämäni takaisin:)

solmussa koko teksti

Sitä yrittää kirjoittaa vaan kirjoittamisen riemusta. Tai siksi, että on jotain kamalan tärkeää sanottavaa. Sitä yrittää unohtaa kaikki lainalaisuudet ja määrittelevät tekijät.  Sitä yrittää unohtaa itsensä ja omat mielipiteensä ja kirjoittaa vaan mitä näytelmään kuuluu.

Mutta sitten sitä huomaa yöllä heräävänsä miettimään miten ihmeessä sekin kohtaus muka saadaan näyttämölle ja mistä ihmeestä tuohonkin kohtaukseen saadaan toimintaa. Miten ihmeessä tehdään kulissit  niin että kohtaukset toimivat peräkkäin?????

Ja kaikkein kamalinta on kun yrittää jättää jonkun henkilön näytelmästä pois vaan sen tähden,että sopivan näyttelijän löytyminen tulee olemaan tuskallinen taival.

Onneksi välillä pääsee ns flow-tilaan, eli siihen kirjoittamisen putkeen, jossa unohtaa kaiken ympärillä olevan, kaiken sen mikä tekee näytelmän kirjoittamisesta hankalaa ja vain kirjoittaa kohtausta - nauttien siitä prosessista.

Ja sitten taas tietenkin yöllä herää pohtimaan kaikkia kirjoittamiaan ongelmia....


Ehkä seuraavaksi kirjoitankin novellin? Kirjan, mitä ei dramatisoida, ei tehdä näyttämölle eikä muokata kuunnelmaksi vaan luetaan mukavasti nojatuolissa istuen tai mieluummin verkkokeinussa heiluen, auringon paistaessa sopivan lämpimästi niin ettei suklaa sula käsiin vaan sitä voi syödä samalla kun lukee kirjaa jonka kulissit ja muut kuvat voi jokainen rakentaa mielikuvituksessaan ilman oikeita puuseppiä jotka aina teatterissa inhottavasti asettavat rajoitteita sille mitä voi tehdä.

Novelllin, missä ei tarvitse miettiä mistä ihmmiset tulevat näyttämölle ja mitä kautta ne taas jatkavat matkaansa tai miten saadaan aikaiseksi sumua tai lunta keskikesän esityksiin vaan kaiken voi kirjoittaa ihan niinkuin tahtoo! Kiehtova ajatus todellakin!!!

Toinen vaihtoehto tietysti on, että yritänkin myydä käsikirjoitukset elokuvaksi - niissä voidaan tehdä lähes kaikki se sama mitä novellissakin, aina voidaan leikata sopivaan kulmaan tai tilaan tai muuten vaan sopivaan juttuun. Ja kaikkihan haluaa näytellä elokuvassa - ihan sama kuinka halvalla tehdyssä tai yksinkertaisessa - näyttelijöitä olisi paljon helpompi löytää jokatapauksessa kuin kesäteatteriin.

Nyt alan kuulostaa  siltä, että laitan Vieraat saappaat (ensi kesän toisen näytelmän nimi) hetkeksi  kaappiin, lähden pikkusiskon kanssa IKEAAN(!!) ja nautin elämästä ilman murheita. Huomenna sitten taas karjalaiset ja varsinassuomalaiset ja kaikki muutkin ihmiset varmasti toimivat paremmin niin kuin haluan!!

Tukkijätkät, vanhat saappaat, kesäteatterin elementit nyt

Käsittämättömän äkkiä on taas aika kirjoittaa uusi näytelmä. Tai kaksi. Juurihan olin tässä samassa tilanteessa. Vuosi sitten. Ja taas olen täällä Sintrassa tietokoneeni kanssa. Kirjoittamassa. Ehkä muut näytelmäkirjailijat voivat vain avata koneensa, tai ottaa kynän käteensä ja ryhtyä kirjoittamaan mutta minä huomaan olevani pitkäkestoisen prosessin keskellä.

Näytelmä lähtee itämään ihan käsittämättömän pienestä idusta. Joku sanoo oikean sanan jossain joka jää itämään, tai näen kuvan tai patsaan joka resonoi sielussani jotain. Tai tuoksu tuo ajatuksen mieleeni. Ja siitä se sitten lähtee. Se näytelmä.

Monta kuukautta päässäni sitten pyörii ihmisiä, tilanteita, tunteita. Monta yötä pyörin saamatta unta. Monta yksinäistä lenkkiä täytyy tehdä kun ihmiset päässäni haluavat saada äänensä kuuluville. Ja minä yritän keskustella heidän kanssaan, johdattaa heidät eteenpäin, tilanteesta toiseen. Esittelen heidät toisille ihmisille ja toivon heidän ystävystyvän.

Varmasti kaikki kirjoittajat tietävät, että suunnitelma ei sitten aina kuitenkaan vastaa todellisuutta. Että henkilöt päättävät itse kohtaloistaan. Että käsikirjoitus etenee välillä yllättävästikin. Että huomaa kirjoittavansa jotain muuta kuin oli suunnitellut. Joskus se on todella hyvä juttu, joskus taas haluaisi innokkaasti johdatella käsikirjoitusta haluamaansa suuntaan. Ihan turhaan, ainakin minun kohdalla. Minun käsikirjoitukseni etenevät ihan oman tahtonsa mukaan. Mutta etenevät. Se on sentään hyvä se.  Aina kun kaksi tai useampi kirjoittaja puhuu teksteistään, tämä sama hämmästys nostetaan esille: että se käsikirjoitus sitten päättikin lähteä ihan eri suuntaan. Että ne henkilöt sitten päättivätkin tehdä jotain muuta kuin olin suunnitellut.

Tämän takia tuntuu välillä hassulta, että sitten kun teksti on valmis me käsikirjoittajat suhtaudumme siihen niin omistavasti. Sitten väitämme suunnitelleemme jokaisen sanan. Että mitään ei saa muuttaa. Että ohjaaja tai näyttelijät eivät saa mennä pilaamaan minun tekstiäni.

Minun? Missä vaiheessa se sitten muuttuu minun tekstiksi kun luomisvaiheessa tuskailen sitä miten henkilöhahmot kuljettavat juonta minun tahdostani riippumatta. Missä vaiheessa niistä sanoista tuli niin tarkkaan harkittuja? Ihan muuten vaan kyselen......

Mutta nyt siis olen siinä ihanassa tilanteessa, että pyörittelen sanoja ja hahmoja ja yritän saada näytelmiä kasaan edes jotenkin suunnitelmieni suuntaan. Katsotaan miten käy. Toivottavasti hyvin!

runoa, runonlausuntaa, osaamista

Olen ennenkin kertonut rakastavani runoja ja lausumista. Lausuttuna runon rytmi ja sävel tulee esiin ja koko teksti tulee eläväksi aivan uudella tavalla. Nuoruuteni huippuhetkiä oli kuulla Jyrinkosken lausuntaa, hänen jykevä mutta herkkä tulkintansa ja rohkeat runovalinnat järisyttivät keskikoululaisen mielen.

Joskus sitten törmää esityksiin jotka eivät järisytä. Jotka  jättävät tyhjäksi ja kylmäksi. Usein näitä ovat ne hetket kun runoilijat itse ´lausuvat´ runojaan. Eli siis lukevat ääneen. Varmasti sisäinen ääni kertoo heille mitä he ovat ajatelleet runoja kirjoittaessaan mutta jotenkin vaan he onnistuvat pilaamaan hyvätkin runot. Anteeksi. Mutta siltä minusta tuntuu. Eivät kaikki runoilijat ole helilaaksosia jotka onnistuvat rakentamaan runoista ja esityksestä toimivan kokonaisuuden. Usein tulee karmea myötähäpeä ja onneton yliselittämisen vaikutelma kun hyväkin runo muuttuu piinaksi huonosti esitettynä.

Joskus sitten törmää lausujaan joka vaan ei osaa lausua. Joka paatoksella ja kovalla äänellä yrittää peittää tunneskaalan kapeutta, joka ei tunnu itsekään sisäistäneen runon sisintäolemusta. Ulkoaoppiminen ei takaa käsittämistä. Eikä huutaminen  tulkintaa. Harmittavaa oli taas kuunnella 'krapulapäivän runovalinnat' huonosti lausuttuna. Ei se paljon paranna, että lausujana on mies. Vaikka siitäkin tuntuu saavan lisäpisteitä.

Onneksi minä saan yleensä tehdä töitä ihanien ja osaavien lausujien kanssa. Naisten jotka haluavat oppia ja kehittyä. Jotka hakevat runon sanomaa ja haluavat välittää sen muille - vaikkei runo olisikaan oma lempiruno. Lausujien, jotka siirtyvät pois mukavuusalueeltaan jos runo sitä vaatii. Kiitos teille. Kiitos siitä, että saan olla osa matkaanne ja oppia paljon itsekin siinä samalla!!!! KIITOS LEENA, ULLA, LEENA, MARJA-LEENA, SEIJA, SIRPA JA PÄIVI!! Olette rohkaita, luovia ja nöyriä oppimaan!

kesäteatteria kansainvälisesti talvella

Niskavuoren naisia Myötätuulessa elokuussa 2019

Nyt ei malta enää vaan on pakko hehkuttaa ensi talven talviteatterin erikoisuutta: teemme yhdessä Poolvillasten kanssa kaksikielisen esityksen: puoliksi viroksi, puoliksi suomeksi!!! Eikä hätää, sen pystyy kyllä seuraamaan vaikkei puhuisi kuin toista näistä kielistä, niinkuin minä.

Jo muutaman vuoden olemme tehneet yhteistyötä: Kisällit, eli meidän lastenteatteri, on ollut Virossa esiintymässä ja Poolvillaset ovat olleet Suomessa jo kolmekin kertaa esittämässä teatteria viroksi. Viime vuonna Tauno sitten keksi, että entäs jos tehtäisiin yhdessä? Sinä kun kirjoitat, niin tee meille yhteinen teksti, hän sanoi. Ja minua ei kauaa tarvitse yleensä yllyttää. Niin ei nytkään.

Marko ja Enni nähdään ensimmäistä kertaa talvitetterissa

Tekstit on  nyt jaettu ja harjoituksia aloitellaan, ravintola on perustettu ja pikkuhiljaa palat loksahtelevat paikoilleen! Tällä kertaa palaamme alkuperäisen talviteatterin tavoille: Päivillin kanssa yhdessä teemme teatteriravintolan  minne teatterivieraat voivat halutessaan varata itselleen ja ystävilleen paikan ruokailemaan! Hauskaa tehdä näin taas pitkästä aikaa!

Aamulla kuulin talven sääennusteen lupailevan lauhaa talvea, eli mahdollista on, että helmikuuussakin on taas vain muutama aste pakkasta, kevyttä lumisadetta tai tähtitaivas..... jes, niin innolla odotan!!!!!

kiireinen kesäteatteri, kansainvälinen teatteri...

Monet ihmiset luulevat, että kesäteatteriväki lepää laakereillaan koko syksyn. Osa luulee niin tapahtuvan vielä keväälläkin. Mutta mehän tiedämme, että laakereilla levätään tasan yksi viikko viimeisen näytöksen jälkeen. Eikun silloinhan puretaan teatteria kesän jäljiltä. Siis vasta seuraava viikko. Eikun silloinhan tehdään inventaarioo kesän jäljiltä. Siis vasta seuraava viikko. Eikun silloinhan siivotaan puvusto kesän jäljiltä. Siis vasta seuraava viikko. Eikun silloinhan.....

Eihän me oikeesti 24/7 tehdä teatteria. Aktiivisesti. Kyllä me muutakin ajatellaan: ruokaa, joogaa, kanoja, lapsia ja lapsenlapsia....... Varmasti vaan joka toinen ajatus on teatteria.

kuunnelmapiknikkiä nauttimassa heinäkuussa

Mutta kun syksy etenee tietää ne lapset ja lapsenlapsetkin, että teatteri vie enemmän aikaa koko ajan ja vaaditaan kärsivällisyyttä kun meidän kanssa seurustelee. Muistan hyvin kun oma isäni, Kyläseppä Eero, muutama vuosi sitten eli, söi, puhui ja hengitti pelkkää teatteria -  niin hermohan siinä meinasi mennä. Muutaman kerran tuli varmasti tiuskastuakin, että eikö sun elämässä ole tilaa millekään muulle? Että haloo, meitä muita kiinnostaa muutkin asiat! Että hei, kiinnostu taas meistäkin!

Ja nyt huomaan itsekin johtavani keskustelun kuin keskustelun siihen kun kohta ihan täytyy aloittaa harjoitukset ja oletko koskaan ajatellut näytteleväsi...... Jopa matkalla Turkuun lasta ja lapsenlasta visiteeraamaan etsiytyy katse.. aah! Tuossapa loistava malli kulisseihin...

Näin löytyi toissakesänä talonmalli ja väri, kiitos vaan talonomistajille Lietoon!

Huh. Tähän on siis tultu. Parantumaton sairaus on  tarttunut (onneksi ei vain minuun, vaan myös siskooni ja lapsenlapseeni....)  eikä hoitokeinoa taida olla. Joten taas mennään. Näytelmät on jo suunniteltu, lavasteita mietitty, puvustusta kehitelty, näyttelijöitä mietitty. Vielä kun saisi käsikirjoitukset valmiiksi!

En siis valita - päinvastoin. Rikastahan tämä elämä teatterin kanssa on. Varsinkin nyt kun suunnittelemme uutta, loistavaa yhteisnäytelmää VIROLAISTEN kanssa - puoliksi viroksi, puoliksi suomeksi esitetty näytelmä on edennyt harjoitusvaiheeseen ja jännittävää kihelmöintiä on ilmassa!! Tästä talviteatterista tulee taas jotain ihan uutta ja mukavaa! JEE!!

Mutta siitä kirjoitan seuraavalla kerralla. Se on sen varran hauksa asia, etten jätä sitä vaan tälläisen loppukommentin varaan. Pian. Ihan pian.

Suutari pysyköön lestissään?

Eihän siinä mitään pahaa ole, että näyttelijällä on selkeä mielipide roolistaan. Ei siinä mitään pahaa ole, että näyttelijä tietää täsmälleen miten hänen roolihahmonsa kävelee, puhuu ja toimii. Hyvähän se vaan on, että on sisäistänyt roolinsa ja luonut selkeän kuvan hahmostaan. Mutta kyllä se oikeesti vähän ärsyttää ohjaajana ja käsikirjoittajana jos näyttelijällä on ihan erilainen lähestymiskulma rooliin kuin itsellä eikä suostu siitä keskustelemaan.

Jokainen meistä tietysti lähestyy roolia omasta taustastaan käsin: oma historia ja arvot ja ennakkoluulot ja muut määrittelee selvästi miten koko näytelmän käsittää. 
Mutta muutaman kerran olen törmännyt sellaiseen tilanteeseen, että näyttelijä on käsittänyt koko roolihahmonsa 'ihan väärin' eli ei oikeestaan ole lukenut käsikirjoitusta niin kuin se on kirjoitettu vaan tulkinnut hahmoaan omasta elämäntilanteestaan käsin.. ja metsään on menty.....

Jos vaikka oma parisuhde on karikkoinen ja itse kokee vaikeaksi kunnioittaa puolisoaan, niin näyttämöllä on sitten vaikea esittää onnellista ja puolisoaan ihailevaa ihmistä...... vaikka se näytelmä juuri näin olisi kirjoitettu....  Harrastajanäyttelijä helposti peilaa roolin itsensä kautta....

Kuuluisat sanat: me emme näyttele, me elämme tämän näytelmän, saavat ihoni kananlihalle! Säälin sitä ohjaajaa joka joutuu johdattelemaan ei-näytteleviä näyttelijöitä! Kyllä totisesti toivon, että näytelmä näytellään niin kuin se on kirjoitettu, eikä muuteta sellaiseksi kuin näyttelijöiden elämä on!

Tiedän tänäkin kesänä aiheuttaneeni harmaita hiuksia muutamalle näyttelijälle kun olen
määrätietoisesti pitänyt ohjaajana kiinni siitä näkemyksestä mikä minulla on näytelmästä ja vaatinut näyttelijöitä  'näyttelemään' ei 'elämään' roolinsa. Ohjaajan kokonaiskäsitys näytelmästä on mielestäni se mikä ratkaisee - ei siinä voi yksi näyttelijä ryhtyä tekemään 'eri näytelmää' kuin muut vain siksi, että hänen oikea elämäntilanseensa olisi erilainen....

Sitten on niitä näyttelijöitä jotka toimivat kuin ihmisen mieli!!

Sekava selostus ehkä, mutta tarkoittaa sitä, että olisi ihanaa, kun näyttelijät näyttelisivät, ohjaajat ohjaisivat ja käsikirjoittajat kirjoittaisivat. Jokaisen soisi pysyvän lestissään. Käsikirjoittajankin täytyisi tajuta, että kun käsikirjoitus luovutetaan ohjaajalle, se on LUOVUTETTU ohjaajalle. Ohjaajalla on oma näkemyksensä näytelmästä ja sitä tulee kunnioittaa. Niin käsikirjoittajan kuin näyttelijöidenkin. Jos ei tähän pysty, on viisainta ohjata ihan itse vaan.  Rajat ja muutosmäärät tulee sopia etukäteen - jos yhtään sanaa ei muuteta, se sovitaan etukäteen. Jos ohjaaja saa muuttaa kaiken, se sovitaan etukäteen.

Ja kun harjoituskierros alkaa, jokainen tietää mitä tekee. Eikä loukkaannu ja hermostu kun muut tekevät sen mitä heidän kuuluukin tehdä. Näytelmä ei ole elämää suurempi juttu, ei kenenkään lapsi, ei osa kenenkään sielua. Se on näytelmä. Sitä näytellään. Se ei ole osa todellisuutta. Se on aina tulkinta ja tulkinnan tulkinta. Onnistuessaan loistava, koskettava, nostava ja vaikka mitä. Mutta silti näytelmä.

Erilaiset tulkinnat näytelmistä ovat lopulta rikkaus - vaikka joskus joutuu venymään ja yllättymäänkin!

"Nyt elän ilman käsikirjoitusta"

Otsikko on lainaus vanhasta ET-lehdestä. Ohjaaja-legenda Kalle Holmbergin lainaushan se on.
Vähän sama tunne alkaa varmasti olla suurella osalla suomalaisia - kesäteatterit hiljenevät pikkuhiljaa ja harrastajat jäävät 'tyhjän päälle ilman käsikirjoitusta'.

Ensimmäisenä rintaan nousee varmasti vapauttava riemu: näin paljon aikaa! Nythän voin tehdä ihan mitä haluan!! Voin valvoa illalla rauhassa miettimättä miten pirteänä täytyy seuraavana päivänä näyttämöllä olla! Voin lähteä teatteriin katsomaan muiden esityksiä! (Anteeksi mitä?  Mitä esityksiä? Kaikki muutkin ovat jo lopettaneet esityksensä tältä kesältä!!) Voin kutsua sukalaiset kylään, mennä itse kylään. Lenkkeillä. Lukea kaikki ne kirjat  joita en uskaltanut aukaista ennenkuin omat replat on päässä.....

Sitten iskee todellisuus: elämä ei odottanutkaan pysähtyneenä a sitä aikaa kun minä huuhailin teatterissa. Kavereilla on omat menonsa, sukulaiset eivät ehdikään ihan heti käymään kun heilläkin on oma elämänsä.... ja lomat on jo ohi. Ja töissä ihan hirveä kiire jo.... Ja muutama tuttava pitää loukkaantuneena etäisyyttä kun minä laiminlöin heitä kaikki ne kuukaudet kun oma aikani meni sen teatterikappaleen kimpussa.

Pikkuhiljaa elämä sitten tasaantuu. Löydän muutaman vanhan ystävän uudelleen, ne jotka ovat jo tottuneet siihen, että aina puoleksi vuodeksi katoan teatterin kulisseihin. Ja nautin elämästä ilman yhtään mitään käsikirjoitusta.

Paitsi että... no. mieleni pohjalla on alkunut puhua sellainen vanhempi naisihminen. Huhtanen. Ella-Maria Huhtanen. Sillä naisella on ihan  hirveä tarve kertoa minulle tarinoita, kysellä muitten ihmisten elämästä, kuunnella kanssani sadetta, keittää kanssani hilloja.

Ja sitten ne Karjalaismummot jotka vaativat huomiotani. Heillä vasta paljon onkin puhuttavaa. He vaativat huomioni välillä niin täydellisesti, että unohdan melkein leipäpalan suuhuni pureksimatta.

tämäkin tuntematon mies on vaatinut huomiotani jo pitkään

Kauan sitä elämää ilman käsikirjoituksia kestikin: tasan kaksi viikkoa. Kaksi onnellista, rauhallista, levollista viikkoa jolloin jo melkein kuvittelin jatkavani elämääni niinkuin muutkin ihmiset. Ilman noita mammoja joilla on niin paljon asiaa. Ilman morsiamia jotka tahtovat ottaa kantaa äitiensä häihin. Ilman miehiä jotka vaativat tullu kuulluksi.

Ja taas joudun selittämään kaikille, että valitettavasti en voi tulla kylään, en voi osallistua, en voi tehdä, tulla, mennä, en edes olla, kun päässäni  pöyrii ihmisiä jotka haluavat, että kirjoitan heidän elämästään, annan heille tilaa kertoa tarinaansa. Että minun täytyy taas istua kynä kädessä, sormet näppäimillä tai silmät kiinni kuunnellen.

Että jutellaan taas ensi vuonna. Ensi vuonnakin minulla on ne kaksi viikkoa kun elän omaa elämääni. Minun. Ilman käsikirjoitusta.

onko siis pakko kaikki säveltää...??

Minähän olen julkisesti myöntänyt etten osaa laulaa. Rakastan kyllä laulamista. Ja laulan paljon. Ja kovin. Ja muistan kaikkien vanhojen laulujen sanat. Mutta nuotista en ihan aina ole varma. Siis laulan ilmeisesti tosi huonostija täydellisesti nuotin vierestä, koska entinen miehenikin juuri kielsi minua laulamasta yhteisille lastenlapsillemme etteivät lapset opi väärin laulamaan. Mutta silti laulan koko ajan.

Toinen asia mitä rakastan laulamisen lisäksi on lausuminen (ja tietysti tanssiminen ja sienestäminen ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään). Mutta siis runojen lausuminen on intohimoni. Ja lausun hyvin. Jopa ex-mieheni mielestä. Siitä hän ei ole koskaan minua kieltänyt.

Mutta kaikkea rakasta ei tarvitse yhdistää. Jotkut asiat vaan ovat parempia irrallaan. Niin runot ja laulutkin. Myönnän, että joidenkin laulujen tekstit ovat hyvin runollisia. Ja joitakin runoja taas ei

runoiksi tunnistaisi.

Anteeksi vaan, että ärsyynnyn, mutta en kestä sitä, että vanhat, vahvat, hyvät runot on pakko säveltää. Anteeksi Tapani Kansa. Rakas Tapani. Suuri idolini. Mutta oliko pakko mennä Viitaa laulamaan? Tai Loirin Leinoa? Puhumattakaan näistä nuorista yrittäjistä.

Nämä runot eivät ole olleet mitään vailla. Mitään lisäystä ei tarvittu. Ne toimivat itsenäisinä taideteoksina täydellisesti. Ne eivät saaneet mitään lisää siitä, että ne laulettiin.

No joo. Olen kuullut hyviä selityksiä portti-teoriasta lähtien. Miten nyt laulettuina runot avautuvat uusille ihmisille. Että nyt nekin jotka eivät runoja yleensä lue voivat nauttia näistä lauluina.

Miksi ihmeessä heidän tarvitsisi? Ei mitään muutakaan taidetta tarvitse kaikkien käsittää. Ei rikos-romaaneja lue kaikki. Ei novelleja lue kaikki. Ei naivisistit innostuta kaikkia. Eikä tarvitsekaan. Ei kaikkea tarvitse kaikkien rakastaa!!!!!

Mikä ihme siinä on, ettei voida runon voimaan luottaa? Jos runot eivät kanna yksinään - kuolkoot pois. Menkööt unohduksen hautaan. Jääkööt unohduksiin. Ei siinä mitään tekohengitystä tarvita. Mutta jos herkät, voimakkaat, ytimekkäät tai ylpeätkin sanat ovat jo kantaneet satoja vuosia, tuskin me muutamaa iskelmälaulajaa avukseen tarvitsevat. Tai kaipaavat. Ei millään pahalla. Iskelmät ovat ihania. Ihminen tarvitseen välillä kunnon iskelmää.

Mutta niin ovat runotkin. Älkää siis PLIIS hyvät ihmiset pilatko runoja yksinkertaisilla sävelillä jotka ovat kuitenkin vain yhden ihmisen näkemys runosta. Runo monikerroksisena, kompaktina, sieluakoskettavalla kauneudellaan riittää. Se avautuu jokaiselle eri tavalla. Jos on avautuakseen. Sitä ei tarvitse yksinkertaistaa, sen tehtävä ei ole olla yksinkertainen.

Runon kuuluukin haastaa lukijaansa. Runolle onkin tyypillistä se, että se leikkii kuurupiiloa lukijansa kanssa. Runo onkin joskus äärimmäisen vaikea ja monimutkainen. MUTTA kun se sitten päättää antautua ja avautuu ja sen käsittää on se niin suuren riemun hetki, että sen kokeakseen onkin valmis odottamaan ja näkemään vaivaa.

Kaiken ei aina tarvitse olla valmiiksi pureskeltua ja helppoa. Oikea runous antaa haastetta ja lopulta palkitsee ymmärtäjänsä. Tai pysyy ikuisesti mysteerina. Jollekin.

Tanssiteatteria, puheteatteria, lastenteatteria.....

On ollut mahtavaa huomata, miten teatterin tekeminen kiinnostaa ihmisiä - meidänkin ympäristöön on tullut uusia teattereita melkein kuin sieniä sateella. No, enemmänkin, sillä sieniä ei kyllä tänä kesänä ole vielä näkynyt kun muutama. Ja mikä todella mukavaa - erilaisia esityksiä on ollut paljon: musiikkiteatteria, lastenteatteria, puheteatteria, vanhoja klassikoita, uusia käsikirjoituksia, toimintaa, pohdintaa, nuorille, vanhoille, miehille, naisille..... Loistavaa!!!

Somero opiston lastenteatterin keijut ja haltijat Kyläsepällä

Siksi olen hämmästyneenä kuunnellut kuinka me ihmetelemme miksi näin paljon teatteria tarvitaan. Tottakai tarvitaan jos tekemisen intoa on! Eihän kuvataiteilijoidenkaan määrää rajoiteta tiettyyn määrään tekijöitä per kylä! Kyllä maailmaan teatteria mahtuu - tehdään vaan niin paljon kuin jaksetaan!!

Varsinkin kun tänä kesänä on selvästi ollut havaittavissa, että tavoitteena on kaikilla hyvän teatterin tekeminen. Se mitä tehdään, pyritään tekemään hyvin. Löytäen omat vahvuudet. Panostaen käsikirjoitukseen. Opettelemalla näyttelemään. Ja ennenkaikkea nauttien siitä mitä tehdään. Mahtavaa!

Aurinkorasvaa ja pikkupullia- iloittelun tekijät Myötätuulen  teatterissa

No yleisöä ei sitten tietenkään riitä aina jokaiseen teatteriin ja siksi kai vähän murisemme välillä, että täytyykö niiden muidenkin tehdä teatteria.... mutta yksikin vaikuttunut katsoja katsomossa on esityksen arvoinen - ei se haittaa, ettei kaikilla aina ole täysiä katsomoita - joillakin joskus on ja hyvä niinkin.

Suomalaiset tuntuvat rakastavan kesäteatteria ja meidän ulkomaalaiset vieraamme ovatkin tänä kesänä ihastuneina seuranneet suomalaista tekemisen kulttuuria. He hämmästelevät harrastajien määrää, yleisön määrää ja oikeastaan ihan kaikkea. Ja selvästi olen ollut huomaavinani pienen kateuden poikasen heidän äänissään...  Hyvä me!!

Siinä se.. Hatunnosto kaikille tekijöille ja kävijöille. Kunhan ensi sunnuntain virolaisvierailu saadaan kunnialla tehtyä on kesä Myötätuulen osalta ohi. Mahtava kesä. Mahtavat esiintyjät ja loistavat yleisöt!!  Ajatukset on jo ensi kesässä........

Minähän en terapiaan  mene - miehet kulisseista kuvattuna Myötätuulen teatterissa

arvostelua kesäteatterissa

No sitten yhtenä päivänä yhden käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa pohdimme sitä, kuinka vaikeaa tai helppoa harrastajanäyttelijöiden on ns. päästä rooliin sisälle. Ensin todettiin kaikki kuinka ihanaa on tehdä töitä harrastajien kanssa. Kuinka tuoreena kaikki pysyy ja kuinka täynnä yllätyksiä ja löytämisen riemua elämä näin on. Ja kuinka mahtava on se hetki kun harrastaja ensimmäistä kertaa huomaa pystyvänsä heittäytymään ja onnistuu suorituksessaan yleisön edessä. Tästä olen kirjoittanut ennenkin. Tätä hetkeä on aika vaikea pistää paremmaksi. Kun ihminen, joka venyttää rohkeutensa äärimmilleen ja ottaa ison riskin mennessään näyttämölle (tätä ei voi käsittää jos ei koskaan ole itse yrittänyt mennä sinne näyttämölle yleisön eteen) lähes kuolemanpelon kautta löytää voiman itsestään ja onnistuu esiintymään pyörtymättä tai oksentamatta..  loistava fiilis!

Viime kesänä kirjoitinkin siitä kuinkä ärsyttävää se sitten on kun tälläinen itsensä-ylittäjä saa palautetta, että ihan ei ollu vuorosanat kohdillaan, ihan et kaikkee muistanu, ihan et ollu sellanen kun olisin halunnu, ihan et sitä tai tätä! Sanon vaan, että menkää itse sinne näyttämölle! Laittakaa itse itsenne HARRASTAJANA likoon! Helppo sitä on ammattinäyttelijän tehdä se: on koulutusta ja kokemusta ja neuvoja ja vaikka mitä. On ymmärtävää yleisöä ja kannustavia ystäviä. On pienessä ryhmässä ensin esiinnytty ja harjoiteltu.  Sitten kun olette itse menneet alalle joka on teille vieras ja toimitte yleisön edessä - ilman apua, niin sitten saatte

tanssityttöjä vuodelta 2009

arvostella. Vaikkei kannattais. Mutta vähän enemmän on kanttia. Ihan vaan varmuuden vuoksi muistutan tästä ennenkuin lehtienpalstoilta taas luetaan kuinka joku ei onnistunut HARRASTAJAteatterin esityksessä.

Ammattilaisten arvioiminen on ihan toinen juttu. Kun on ammattipuvustajat ja -lavastajat ja -äänihenkilöt ja -valohenkilöt ja maskeeraajat tai ainakin koulutus siihen kaikkeen ja itsellä diploomit  taskussa. Mutta sittenkin täytyy arvioijan tietää teatterista jotain. Täytyy tuntea suomalaista teatterikulttuuria ja -historiaa ja kaikkea sellaista mikä siihen vaikuttaa miksi jotain tehdään tai ei tehdä.

Tää on vähän sama kuin jos minä ryhtyisin arvioimaan Radion Sinfonia orkesterin yksittäistä orkesterin huilistia tietämättä musiikista tai soittamisesta tai sävellyksistä tai yhtään mistään mitään. Ihan yhtä päätöntä!


Ja kuten olen ennenkin sanonut -tykätä ei tartte. Kaikki ei tykkää kaikesta. Joku vaan ei kolahda. Eikä tartte! Muttei se siitä parane, että haukun tekijät lyttyyn. Voin vaan todeta, että en tykkää!!! Että huhu-huh, tulipas käytyä. Juuri näin sanoin viime kesänä yhden esityksen nähtyäni. Ja siihen siskoni totesi, että olipas parasta teatteria mitä hän on nähnyt pitkään aikaan. Sillai se menee. Äidit ja tyttäret vai miten se oli?

Siitä roolin pääsemisen vaikeudesta kirjoitan sitten näemmä seuraavalla kerralla:)

Kesäteatteri - pelkkää komediaako?

Suuria tunteita, suuria tarinoita, suuria kokemuksia.... kesäteatteriako? Anteeksi vaan mutta ei aina...

Kerran radiohaastattelussa mietimme voiko kesäteatteri olla suuria tunteita vai pitääkö sen olla vaan suurta hupia, suurta naurua ja hölynpölyä. Rohkeasti yritin väittää, että kyllä voi olla vakavampaakin, syvällisempääkin teatteria kesällä. Pitkän kokemuksen omaava ammattiteatterin ohjaaja katsoi minua säälivästi.

Pikkuhiljaa alan ymmärtää miksi. Uutta uljasta Kesäteatteri uutislehteä selatessani huomaan, että KOMEDIA on oikeasti se juttu. Teatterit esittävät maalaiskomediaa, hersyvää komediaa, räväkkää farssia, komediaa kuolemisesta, mukaansatempaavaa komediaa, musiikillista iloittelua ja humoristista tarinaa.....  Ja parhaat luottavat vanhoihin, jo monia kesiä esitettyihin komedioihin.

Vain muutama rohkea ottaa käsittelyynsä syvällisempiä aiheita, totisempia näytelmiä, ajatuksia herättäviä tekstejä. Ja aikaisempien vuosien perusteella minunkin on pakko myöntää, että ne muutamat sitten maksavat valinnoistaan taloudellisesti. Ne koskettavat näytelmät eivät vaan myy niin hyvin kuin nuo komediat.

Cheekiä, missejä ja huijareita-  hyvin esitettyä muttei kovin yllättävää

Minähän olen tehnyt raskaan ratkaisun - ensin komediaa sitten vähän vakavampaa. Kaksi näytelmää, kaksi ohjausta, kaksi markkinointia, kaikkea kaksi!! Raskas prosessi, mutta näin voin tyydyttää sekä yleisön, että omat odotukseni teatterilta. Voin tarjota sitä mitä haluankin:  ajattelun aihetta, oivalluksia, kenties jopa jonkun uuden näkökulman.

Mutta sitten sillä komedialla maksan sen toisenkin kulut. Näin se vaan menee. Emme me teatterin katsojina kovin paljoa esityksiltä vaadi - kunhan saamme nauraa eikä tarvitse ajatella mitään niin olemme tyytyväisiä. Tai no, makkarankin täytyisi olla hyvää.


En haluaisi olla näin  hankala, en haluaisi toivoa tasoa ja ajatuksia ja yritystä ja kehitystä. Mutta niin se vaan on, että minä nauttisin eniten, kun teatteri ottaisi vaikka vähän riskejä ja esittäisi näytelmiä joissa on yllätyksiä, uusia sanankäänteitä, kunnon juoni, draamankaarta,  ennaltaarvaamaton tarina. Siihen voisi sitten liittää humoristisia piirteitä ettei ihan itkuksi menisi. Mutta haluaisin vielä seuraavanakin päivänä miettiä näkemääni, kenties oivaltaa jotain uutta tai nähdä jokin vanha asia uudesta näkökulmasta......

Mutta minun pääsylippurahoilla ei tietenkään kovin montaa teatteria pyöritetä. Joten tämänkin kesän katson keskinkertaista komediaa. Niin meillä kuin muuallakin.

Teatterilelhti on tullut!

Uskomattoman loistava voimainponnistus ja yhteistyön malliesimerkki Teatterilehti on jälleen kerran ilmestynyt! Laajempana kuin koskaan se kertoo noin 90 000 taloudelle alueen kesäteatteritarjonnasta - ja vähän muustakin.

Kaukana takana ovat ne ajat kun harrastajat kokivat toisensa kilpailijoina - nyt käsitetään, että yhden menestys on kaikkien menestystä ja jos ihmiset oppivat käymään yhdessä teatterissa he myös ehkä käyvät toisessakin! Ihanaa yhteisöllisyyttä!

Aurinkorasvaa ja pikkupullia harjoitukset käynnissä Pitkäjärvellä

Tiedän monta ihmistä jotka jo odottivat lehden tipahtamista postiluukusta. He lukevat lehden tarkoin ja valitsevat siitä mihin teatteriin he minäkin päivänä menevät. Uskomattomin suoritus on lähes kolmekymmentä näytöstä kesässä! Niin monen teatterin katsomossa vierailu vaatii jo kunnioitettavaa sitoutumista ja todellista teatterikärpäsen puremista! Siksi onkin ihanaa, että jotkut teatterit palkitsevat katsojat monista vierailuista teatteripassilla ja sen kautta mukavilla alennuksilla pääsylipuista! Niin sitä pitää!

Teatterilehden ilmestyminen jotenkin aina konkretisoi sen, että kesäteatterikausi on oikeasti aivan käsillä!! Vaikka sen kuinka periaatteessa tietää, omat harjoituksetkin on jo olleet käynnissä vaikka kuinka pitkään, niin tämä lehti ikäänkuin  'tekee asian viralliseksi'!

Kiitos Kyläseppä Eero Mäkelä ja Jaakko Vehmas loistavasta ideasta ja sen toteuttamisesta! Tarvitaan visionäärejä ja ennakkoluulottomia näkijöitä jotta jotain näin mukavaa ja käytännöllistäkin saadaan aikaiseksi! Ja kiitos Pasi Salminen hienosta toteutuksesta!

Itsensä haastaminen, haasteiden ylittämistä......

Meillä oli jälleen talviteatteria helmikuussa. Näytelmä siis esitetään ulkona, oli keli mikä tahansa. Yleisö istuu heinäpaalien päällä ja kietoutuu toppavaatteisiin ja viltteihin pysyäksesen lämpimänä. Näyttelijät lastaavat esiintymisasujensa alle niin monta alusvaatekertaa kun vaan saa mahtumaan ja

yleensä peruukit lämmittävät päätä. Vaikka näytelmä on kirjoitettu aina vähän kesäteatteria lyhyemmäksi ehtii vilu varmasti hiipiä varpaisiin joka esityksessä. MUTTA.

 Tunnelma on lämmin ja innostus käsinkosketeltavaa - niin yleisö kuin esiintyjätkin löytävät tilanteesta taikaa - Suomen talvi on niin kaunis ja arvaamaton, että kokemus jää varmasti mieleen!

Pakkohan sitä oli kysyä näyttelijöiltä, että mikä ihme saa heidät tekemään teatteria yleensä ja varsinkin näin karuissa olosuhteissa:) Kyllähän he myönsivät, että kylmän pelko on todellinen - yli 20-asteen pakkanen kummitteli unissa jo etukäteen- onneksi sitten noin nollakeli yllätti iloisesti esityksissä!

Mutta syy näyttämölle nousemiseen oli selvä: itsensä ylittäminen, rajojensa ylittäminen, epämukavuusalueelle meneminen. Ja se loistava ilontunne kun joku yleisöstä innostuu ja nauttii esityksestä.  Luonnollisesti teatterissa myös kehittyy esiintyjänä ja itsetuntemus kasvaa.

Vaikeinta lavalle nousemisessa taas oli - liukas jää!!! Aika luonnollista kun talvikeleistä puhutaan! Toki myös vuorosanojen opettelu oli haasteellista - harrastajanäyttelijöillä kun on niin paljon muutakin elämää kuin teatteri!

Kaikenkaikkiaan ohjaajana olen tyytyväinen ja onnellinen - esitykset meni hienosti, yleisöä sitten loppujen lopuksi riittävästi ja kaikki näyttelijät kehittyivät prosessin myötä. Sehän tässä työssä on se loistavin juttu - se kun ihmiset tulevat enemmän itsensä kaltaisiksi ja ymmärtävät lopulta elämääkin paremmin. Kiitos taas kaikille!!!!!!!

Tässä meidän tämän talven jengi - Helena Perho, Päivi Eronen ja Ensi Kulta