Somerokin viileni

Vaikka kuinka olisi tunteet käyneet kuumina viimeaikoina, luonto päätti viheltää pelin poikki ja viilensi kelit kertaheitolla. Meillehän tämä tämänpäiväinen lumisadekin käy, talviteatterin esitystä kun harjoittelemme. Ihan pilkki-kelejä ei taideta oikeesti enää saada vaan joudutaan miettimään mistä ja miten me sen illuusion lumesta teemme, mutta antaahan tämä räntä oikean tunnelman talvi-harjoituksiin. Toukokuun lumisateet muistuttavat hienosti siitä miten luonnonvoimien varassa tätä kesä-ja talviteatteria ulkona tehdään. Vaikka miten suunnittelee jotakin, luonto voi päättää ihan toisin. Niinkuin sinä vuonna kun kenraalipäivänä satoi niin paljon, että tiet teatterille menivät poikki kahdestakin suunnasta. Tai kun kerran oli niin kuumaa, että yhden näyttelijän sydämentahdistin joutui tosi tiukoille. Tai kun tuuli niin paljon, että esiriput vaan heiluivat eikä ääni kuulunut mihinkään. Ja kun ennen katsomon katon rakentamista kerran aamulla katsomon suojaksi vedetty pressu oli yöllisen sataan aikana 'täyttynyt vedellä'ja katsomossa oli muutaman sadan litran vetoinen 'uima-allas'.... Oli meillä Ennin kanssa tekemistä kun ämpäreillä sitä sitten tyhjensimme..... Tottakai välillä haaveilen sisäteatterista. Olisi aika hulppeeta tehdä teatteria olosuhteissa jotka pystyy itse määrittelemään: valot, lämpötila, äänimaailma... Ajatella jos harakat eivät voisikaan puuttua näytelmän kulkuun raakunnallaan, jos kanat eivät voisikaan yllättäen karata näyttämölle kesken kaiken, jos aurinko ei voisikaan paahtaa liikaa tai mennä pilveen väärällä hetkellä, jos vesisade ei voisikaan muuttaa tunnelmallista rantakohtausta todelliseksi farssiksi kaatosateessa... Jos ukonilma ei veisikään katsojia, jos myrskytuulet eivät riepottelisikaan yleisöparkaa.. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja öisin kun en saa unta, jatkankin. Mietinkin miten elämä muuttuisi jos rakentaisin ulkorakennuksesta teatterin - katetun, seinineen, lattioineen kaikkineen.... Vaikka oikeesti aina sanonkin, että nautin tästä ulkona tekemisestä. Ja niin teenkin. Yleensä. Tänään ehkä toivoin vähän lämpöisempää keliä. Vähän vähemmän räntää toukokuulle. Mutta ehkä tänä vuonna on niin, että toukokuulle siirretty talviteatterin esitys vedetään läpi talvisissa olosuhteissa. Niin kuin tietysti oikeus ja kohtuus olisikin. Mitäs siirsimme helmikuulta kevääseen. Sen kestän ja siedän. Jos sitten heinä-elokuussa on lämmintä. Ja kesäkelit. Eikä mitään myrksyjä. Sopiiko????

Somerolla kiehuu??

 Meidän pienessä lammikossamme ovat myrskyn laineet nousseet valtaviksi viime päivinä. On ollut mielenkiintoista kun täällä tasaisessa ja rauhallisessa maalaiskaupungissamme on noussut oikea kuhina!! Meistähän tehtiin kymmenosainen televisiosarja 'Somero' ja viimeinen jakso oli telkkarissa juurikin. On siis kritiikin aika. Tai arvioinnin. Tai tulevaisuuden pohdinnan. Jännittävää on ollut seurata keskustelua siitä kenellä on oikeus kommentoida sarjaa ja kenen mielipiteillä taas ei ole oikeutusta.

Suureksi virheeksi on tuomittu paikallislehden mielenkiinto nyt tässä vaiheessa kun sarja on ohi (muistaakseni tästä on kyllä aikaisemminkin lehdessä kirjoitettu, mutta ehkä muistan väärin). Ja varsinkin se oli väärin, että kuntalaisten kirjoittama palaute julkaistiin lehdessä. Kun eivät kaikki kehuneet.  Mistä ne telkkarin katsojat mitään ymmärtävät!

Väärin oli  sekin kuulemma, että kaupungin luottamusmiehet (tai nainen) meni somessa kysymään kavereiltaan, että pitäisikö kaupungin satsata lisää rahaa jatko-osiin. Siitähän seurasi se, että palautetta tuli puolesta ja vastaan ja tietysti somessa joku intoitui ihan nimeltä kommentoimaan joitakin meitä

Isovalkeelta otettu kuva ennen joulua 2020

sarjaan osallistuneita. Eihän niin saa tehdä. Ei ehkä saisikaan, mutta ihmisluonto nyt on sellainen, että kun tilaisuus tarjotaan niin siihenhän me tartumme.

Muistan kun aloitin tätä majatalonemännän elämää, niin kesti kauan tottua siihen, että asiakkaat saavat ihan julkisesti mennä arvioimaan meidän toimintaa ja sanomaan mielipiteensä ihan kaikesta, ruuasta sijaintiin ja aamiaisen sisältöön saakka. Vaikkei heillä ole mitään osaamista hotellinpidosta.

Onneksi aika pian silmäni aukaistiin ja Martta tutustutti palvelumuotoilun ihmeelliseen maailmaan. Ja siis muistutti minua yrittäjänä siitä, että asiakkaan kokemus on aina oikea ja todellinen hänelle. Minun tehtäväni on pyrkiä etukäteen, mielellään yhdessä asiakkaan kanssa, rakentamaan hänen kokemuksensa niin, että se on asiakkaan mielestä paras mahdollinen ja minunkin mielestäni paras mahdollinen mitä voin tarjota. Välillä olen joutunut oppimaan uutta ja venymään suuntaan minne en tiennyt haluavani venyä, mutta sitten lopulta olen ollut yllättäen tyytyväinen. Ja kasvanut ihmisenä ja yrittäjänä.

Mielenkiintoista on ollut taas törmätä tämän televisiosarja-keskustelun myötä meidän kokemattomuuteen ja haluttomuuteenkin ottaa palautetta vastaan. On todella vaikeaa kuunnella (tai lukea) ihmisen mielipidettä rakkaasta tekeleestämme, varsinkin jos hän ei ole täysin tyytyväinen siihen. Jokainen meistä tekee varmasti parhaansa kun johonkin ryhtyy ja haluaa onnistua. Tottakai!! Ja sitten kun joku ei tykkääkään se satuttaa! Ja siksi on luonnollista ryhtyä puolustuskannalle ja tuomita palautteen antaja ja piikit pystyssä puolustaa omaa tekemistään. Inhimillistähän se on. Se pitäisi
arvioijankin käsittää. Ja pitää mielessään kun sitä palautetta antaa. Että antaisi rakentavaa palautetta, siis palautetta jonka tarkoituksena onkin tehdä tulevaisuudesta parempaa, ei  pelkästään lytätä tehtyä.

Metsäkoivulan polulta otettu kuva syksyllä 2020

Ja niin helppoa on antaa palautetta sieltä kotisohvalta. On aivan eri asia asettaa itsensä alttiiksi ja ottaa riskejä tekemällä jotakin. Sillä tosiasia on se, että suurin osa julkisen palautteen antajista ei koskaan uskaltaisi ryhtyä minkään televiosarjan tekoon. On helppo haaveilla '15-minuutin julkisuudesta'  mutta  yhtä helppoa ei todellakaan ole oikeasti laittaa se naama sinne telkkariin ja ihan omalla nimellä esiintyä ja kertoa työstään. Rohkenen haastaa vihaiset arvioijat ihan itse tekemään edes kaksi jaksoa telkkarisarjaa - ei se ihan niin helppoa ole kuin luulisi!

Mutta samalla haastan kyllä myös meidät sarjassa mukana olleet ottamaan kritiikistä opiksemme. Voisimme kyllä omassa arjessamme ja toimissamme nostaa Someroa enemmän esille. Voisimme kehua mahtavaa luontoamme, tuoda esille historiaamme ja olla ylpeitä tästä pienestä kaupungistamme joka sinnittelee vaikeissa maailmantalouden tilanteissa aika hienosti! Voisimme kehua toisiamme, voisimme nostaa muitakin yrittäjiä mukaamme nousuun. Voisimme olla ylpeästi Somerolaisia. Sarjan ulkopuolellakin. Ja osa meistä onkin. 

Kun tämä vilkas keskustelu sarjan ympärillä laantuu, toivon, että se jättää jälkeensä innostuksen ja vähän paremman me-hengen. Toivon, että keskustelun jälkimainingeissa ryhdytään tekemään yhteistä tulevaisuutta, yhdessä nostamaan Someroa ja somerolaisia vauhtiin. Että opimme 'ostamaan paikallista' sen sijaan että etsisimme netistä aina sen vähän edullisemman vaihtoehdon. Paikallisuus voi maksaa mutta se takaa elinympäristömme elinvoimaisuuden. Muistetaan sen innokkaan lehmätilallisen somepostaus 'osta suomalaista juustoa' kun olemme siellä kaupassa. Ja somerolaiset teatterit, taidenäyttelyt, konsertit ja muut tapahtumat odottavat tulevana kesänä (jos korona suo) kävijöitä - ollaan nyt solidaarisia ja somerolaisia ja käydään niissäkin!!!!! 

Minna Kari-Åbergin kelluva kynttilä - suosittelen!

Tässä blogissa on tällä kertaa kuvituksena muutama lempiasiani Somerolta: Metsäkoivulan polku jonne askeleeni useinkin vievät, Iso-Valkee Someroniemellä ja Minnan kynttilät joita ilman ei oikein syksystä selviä.  

Ihmisen ikävä teatteriin

 Vanhassa ihanassa laulussa puhutaan ihmisen ikävästä toisen luo..... ja siinä samassa laulussa on myös kohta: on silti hyvä, ettet näe minua nyt, en tahdo, että vuokseni sä järkytyt... kun mennyt kaikki on niin jäljelle jää vain tuo: ihmisen ikävä toisen luo....

Näinhän se tässä viime vuoden aikana on ollut, kaikki muu on mennyt, ikävä ihmisen luo on jäänyt. Ja ikävä kulttuurin pariin. Edes yhden esityksen ajaksi! Ja samalla etäyhteydet ovat saattaneet monet meistä tilaan josta ei koskaan uskonut itseään löytävänsä. Joten onni on ehkä, ettei kukaan nää. Vähän on tullut pelkistettyä pukeutumista, ehkä vähennettyä liikuntaa, ehkä vähän syötyä tavallista enemmän lohturuokaa, ehkä vähän enemmän katseltua suoratoistopalvelujen turruttavia sarjoja... 

Ja samalla sielu huutaa pelastusta: PÄÄSTÄKÄÄ MUT TEATTERIIN!!! Miten voikin ikävä tuntua lähes fyysisenä kipuna! Kun esitys toisensa perään siirtyy tai peruuntuu, minun sisältäni kuuluu pieniä nyyhkäyksiä. Haikeus ja pelko siitä, ettei menetettyä saa enää takaisin vyöryy ylitseni jos en ole varuillani. Kyllähän minäkin sen tiedän, että tämä on väliaikanen olotila, tämä sulkumaailmassa eläminen. Mutta sisälläni asuu pelko siitä, että jotain jää pysyväksi. Että minun oma luovuudentilani asettuu alemmalle tasolle, että turrun, että jähmetyn, että tyydyn. Enkä enää maailman avautuessa olekaan niin valmis avautumaan itse.

 Olen jatkuvankivunkroonikko. Vuosikausia olen elänyt syvien, suurien, satuttavien kiputilojen kanssa. Opin olemaan varuillani. Opin, että kipu on henkisesti pahinta silloin  kun ei ole varuillaan. Kun luulee, että kaikki on hyvin ja hetkeksi antautuu sen tunteen valtaan, että minähän elän kuin muutkin.  Että minäkin voin rentoutua ja nauttia. Juuri silloin se kipu iskee kovimmin. Ikäänkuin se aavistaisi, että minun suojamuurini on alhaalla. 

Kulttuurinälän kanssa tuntuu olevan lähes sama tilanne. Pärjään hyvin tavallisina päivinä. Luen, kirjoitan, maalaan, katselen ja kuuntelen etänä niinkuin muutkin. Ja sitten aavistamatta, yhden valokuvan mieleen tuoma muisto syöksee minut valtavan ikävän syövereihin - miten kaipaankaan katsomon odotusta, takahuoneen jännitystä, jopa paistuvan makkaran tuoksua kahviosta.....  Pääsenkö koskaan enää jännittämään sitä miten esitys menee sensijaan,että nyt jännitän vaan sitä uskaltaako yleisö tulla katsomaan, saadaanko koko kesänä esittää mitään??

Voi  Mikko Alatalo jos olisit laulua kirjoittaessasi tiennyt miten todeksi sanasi muuttuvat: ihmisen ikävä toisen luo on käsinkosketeltaa. Samoin ihmisen ikävä kulttuurin pariin. Ja minun valtava ikäväni tavalliseen teattaerikesään!

Oikea ikä aloittaa teatterinteko

 Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen jo yli viidenkymmenen (juu-u, ihan oikeesti 5-0!!) vuoden ajan tavalla tai toisella tehnyt teatteria. Kun minä olin pieni, äiti luki meille runoja ja me lapset dramatisoimme niitä. Kurki  ja joutsen sai joutsenet lehahtamaan sohvan selkänojalta maassa ylpeästi astelevien kurkien joukkoon (meitä lapsia oli siinä vaiheessa jo viisi, joten ruuhkaa näyttämölle oli). Ja nopeasti aloin tietysti innostua itsekin lausumisesta - suomenmestari äidin opastuksella löysin nopeasti oman tapani herättää runot ääneen. Edelleen lausun ja johdan Jokivarsien lausujia, iki-nuorten ihmisten eloisaa ja energistä lausujaryhmää! Monet henkiset kilpailut ja itsenäisyyspäiväjuhlat olen viettänyt lausumalla milloin Eino Leinoa, milloin Riitta Mikkolaa tai muita suosikkejani.

Kansakoulun välitunneilla teimme Irmelin, Eijan ja Kaisan kanssa omia näytelmiämme joita sitten esitimme yhteisellätunnilla lauantai-koulupäivien lopuksi. Rakastin tarinan keksimistä, esittämistä ja sitä hetkeä kun vilkaskin yleisö rauhoittuu seuraamaan draamaa. Tämä rakkaus on suurta edelleen. Edelleen rakastan tarinan kertomista. Olen niin kiitollinen Kapiaisen Sirkalle joka viisaana opettajana sai lapset rohkeasti luokan eteen. Ei me mietitty mitä muut meistä ajattelee, me vaan tehtiin ja esitettiin kun kerran opettaja innosti ja kannusti ja kaikille taputettiin yhtä paljon.

Mutta ehkä parasta on kuitenkin ollut se, miten olen nähnyt seuraavan ja sitä seuraaavan polven astuvan rohkeasti yleisön eteen esittämään milloin mitäkin.  Omistani kaksi kolmesta on suorittanut draamadiplominkin lukiossa! Kun heillä on tärkeää sanottavaa tai tilanne vaatii he pystyvät myös esittämään asiansa rohkeasti ja varmasti. Se on seurausta myös heidän lapsuutensa leikeistä ja tilanteista joissa ´harjoitteimme´ esiintymistä. Eivät he sitä ehkä harjoitteluksi mieltäneet - mutta äidin tarkoituksena oli juuri se, harjoitteleminen.

Ja lapsenlapset ovat myös olleet innolla näyttämöllä. Ensimmäinen lapsenlapseni oli kaksi (2!) vuotiaana ensimmäisessä näytelmässään äitinsä kanssa ja siitä lähtien hän on näyttmöllä pysynyt. Viime vuonna hän esiintyi peräti viidessä produktiossa!!!!!!!!!!!!

Mutta sitten kun olen välillä sijaisena ja kuulen kuinka yläkoululaiset kauhulla odottavat äikän esitelmien pitämistä tai eivät pysty niitä pitämään ja hakevat jopa lääkärintodistuksen jotta eivät joudu niitä pitämään tai kuuntelen aikuisen miehen sekoavan sanoissaan kun pitäisi kokouksessa sanoa mielipiteensä järkevästi niin huokaan. Syvään ja hartaasti.

Voi jospa jo alakouluissa pyrittäisiin siihen, että ihmisen luonnollinen viestintämuoto, puhuminen, ei tulisi kenellekään taakaksi. Että jokainen käyttäisi ääntään luonnollisesti ja pelkäämättä. Että jokainen voisi tilanteen niin vaatiessa puolustaa mieipiteitään tai heikompiaan. Pelkäämättä esillä oloa. Pelkäämättä äänensä sortuvan. Kyllä niin harmittaa, kun on itse saanut koulusta lähtien rohkaisua puhumiseen, että niin monta on opetettu vain vaikenemaan!

Jos oikeesti kannustaminen ei rajoittuisi siihen, että jos osaat laulaa tai soittaa saat olla esillä, mutta jos et, niin pysy hiljaa!  Jos oikeasti kannustaisimme jo lapsia siihen, että jokaisen mielipide on arvokas ja ansaitsee tulla kuulluksi! Sillä juuri lapsena se täytyisi oppia. Pienestä pitäen. Pieni lapsi ei vielä osaa jännittää, ei halveksi itseään ja mielipiteitään, ei kuvittele kaikkien muiden olevan parempia. Tämän soisi jatkuvan aikuisuuteen asti.

Siksi niin nautin kun edes teatteriin tulee aikuisia kokeilemaan näyttelemistä. Kokeilemaan rajojensa ylittämistä. Itsensä voittamista.  Riskien ottamista. Mutta eniten nauttisin siitä, että kukaan ei edes oppisi pelkäämään ja jännittämään. Että  pienen lapsen viaton itsevarmuus jatkuisi katkeamatta. Että koulussa opettaisiin tekniikkaa esiintymiseen, ei sen pelkäämistä. Että kodeissa kannustettaisiin esiintymään ja puhumaan, ei olemaan hiljaa.

Ehkä minun nyt sitten täytyy ottaa elämäntehtäväkseni opettaa aikuiset yksi kerrallaan luottamaan itseensä ja puhumaan rohkeasti kun on sen aika. Löytämään äänensä ja käyttämään sitä. Olemaan luontevasti oma itsensä eikä aina vaan esittämään roolia. 

Kulttuuri on hengenvaarallista?

 Lähes jokainen myöntää, että korona on vaarallinen, vältettävä tauti. Sen leviämistä tulee vaikeuttaa niin paljon kuin mahdollista. Sitä tulee varoa. Se täytyy tavalla tai toisella saada kuriin ja nujerrettua. Tuskin kukaan on eri mieltä tästä asiasta.

Siitä voimme sitten jo ollakin erimieltä, miten on mahdollista, että tämä vaarallinen tauti ei leviä silloin, kun ihminen istuu ravintolassa tai kahvilassa tai ruokalassa ilman maskia syömässä. Miten se virus tietää, että ihmisellä on ruokaa lautasella eikä hyppää ihmisestä toisee silloin? Miten se virus tietää, että ihmisellä on maitoa suussa eikä hyppää ihmisestä toiseen silloin? Käsittämättömän viisas virus.

Se sama virus tietää nimittäin, että kun ihminen istuu hiljaa paikallaan, maski naamalla, kaukana
toisista ihmisistä, kuunnellen joko musiikkia tai teatteria, niin juuri silloin se virus hyppää yli kaikkien turvavälien ihmisestä toiseen. Siis todella ÄLYKÄS virus, eikö?

Ehkä ihmisen hormonitoiminta ja muut vastaavat rauhoittuvat kulttuurikokemuksen ansiosta niin paljon, tai ihmisen keskittyminen antaa tilaa virustoiminnalle siten, että juuri tässä tilanteessa virus voi toimia ja kaikista turvavarusteista ja käsideseistä huolimatta se virus aktivoituu ja ottaa superloikkia (siis yli 2 metriä) ja kiiruhtaa ilkeästi ihmisestä toiseen.

Mutta siis ruuanhaju ilmeisesti estää virusta toimimasta aktiivisesti? Vai onko se se puheen sorina ruokaravintolassa mikä virusta estää liikkumasta? Vai pelkääkö virus itsekin ihmistä joka suu ammollaan ilman maskia ahmii vatsansa täyteen? Ei turhaan puhuta älykkäästä viruksesta!

Olkoon nyt virus kuinka älykäs tai tyhmä tahansa, ihmisen älykkyyttä ei voida kehua kun se uskoo tähän näkemykseen viruksen sielunelämästä. Sillä minä epäilen, ettei viruksella kauheasti ole sielunelämää, että virus leviää kun voi, että virus sitten taas ei leviä kun ei voi. Ja jos ihminen istuu paikallaan kaukana muista ihmisistä maski naamallaan, lienee todella epätodennäköistä, että se virus siitä mihinkään hyppäisi.

Olen koko viime vuoden taistellut sitä ajatusta vastaan, että koronarajoituksissa tulee näkyväksi meidän ennakkoluulomme ja arvomme. Olen halunnut uskoa, että asiantuntijat ja poliitikot ovat fiksuja, puolueettomia, tasapuolisia järkeilijöitä, jotka perustavat päätöksensä faktoille. Mutta kun ne poliitikot ja asiantuntijat tuntuvat koko ajan toimivan järjenvastaisesti, omien uskomustensa mukaisesti, en mitenkään enää pysty välttymään ajatukselta, että tässä kaikessa näkyy puolueellisuus ja epäluuloisuus ja ... no.. kapea-alainen  maailmankatsomus... Anteeksi.

Kulttuurin eheyttävä vaikutus ihmisille on todennettu jo monien vuosisatojen ajan, monilla eri mittareilla mitattuna. Monipuolinen kulttuuri vahvistaa demokratiaa, tasa-arvoa, aloitekykyä ja posiviivista minäkuvaa. Kultturi antaa keinoja käsitellä vaikeitakin asioita. Kulttturi antaa väylän tunteiden läpikäymiseen. Kulttuuri helpottaa ahdistusta. Ja yksinkertaisesti myös tuottaa hyvää oloa!

Mitä nyt sitten tehdään kun maailmaa kohtaa todella suuri uhka ja ahdistus? Kielletään kulttuuri!? Mitä tehdään kun poliitikot pelkäävät ja ovat epävarmoja? Kielletään kulttuuri!? Eikö nyt ole selvää järjen köyhyyttä olla käyttämättä näin vaikeassa tilanteessa hyödyksi sitä mikä voisi tuoda lohtua ja jopa kenties rauhoittaa ihmisiä? Eikö nyt ole järjen köyhyyttä rajoittaa juuri sitä toimintaa mikä toisi uusia näkökulmia, luovaa ajattelua ja eteenpäin pyrkivää tekemistä? Haloo??????????

Kuinka paljon täytyy kaikkien väkivaltatilastojen ja pahoinvointimittareiden kasvaa ennenkuin tajuamme, että ihminen tarvitsee kulttuuria voidakseen hyvin? Ihminen tarvitsee siis kaikenlaista kulttuuria, ei vain suoratoistopalvelun tuottamaan yksipuolista valmiiksi naurettua nauhoitettua viihdettä!

NYT on se hetki kun en enää usko meidän päättäjien kykyyn olla tasapuolisia ja rohkeita. Nyt on se hetki, kun jokaisen meidän tulisi vaatia niitä oikeita päätöksiä. Suojella täytyy, tottakai. Varoa täytyy, tottakai. Mutta sitten tulee myös miettiä mitkä ovat oikeita uhkia ja mitkä vaan ennakkoluuloja ja patoutumia. 

Virus ei haista ruokaa. Virus ei näe maitoa ihmisen suussa. Virus liikkuu kun voi. Kun turvaväleistä ja hygieniasta huolehditaan virus EI liiku. EI edes konsertissa tai teatterissa. 

Näytteleminen - vaikeaa mutta hyödyllistä?

 Eeva-Kaarina Volanen muistutti viime viikolla näkemässäni haastattelussa siitä, miten tärkeää näyttelijälle on pitää tiettyä etäisyyttä tunteisiin. Tällä hän puhui siitä kuinka näytelmässä saattavat tuntetilat kohtauksesta toiseen vaihtua paljonkin ja näyttelijän on pystyttävä hyppäämään niihin mukaan melkein lennosta.

Toisaalta usein kuulee, varsinkin harrastajateattereiden ollessa kyseessä, miten näyttelijät todistavat 'elävänsä roolia' eivätkä 'näyttelevänsä sitä'.  Selkeä ristiriita tavallaan. Volanen kertoi esimerkkinä miten hän aivan uransa alkuaikoina oli tekemässä elokuvanauhoitusta ja yhdessä kohtauksessa joutui niin tunteidensa valtaa, ettei nauhoituksia pystytty enää sinäpäivänä  jatkamaan. Tämä ilmiö on meille usealle arkielämästäkin tuttua: tunteet ottavat ihmisestä vallan, surut tai ilot vievät mennessään niin totaalisesti, ettei siinä myllerryksessä tahdo perässä pysyä. Vaikka miten yrittäisi rauhoittua, ajatella  järjellä tai viileästi, niin suuret tunteet vaan vyöryvät ylitse.

Näyttelejöinä meidän on opittava tiettyä kontrollia tähän tilanteeseen. Ja aitoutta yhtä aikaa. Juju onkin siinä, että näyttelijä tietää miltä tunteen näyttänyt, missä ne tuntuvat ja miten ne voi esittää aidosti. Mutta hän tietää myös sen, miten niihin ei mennä mukaan. Näyttelijä tietää, että hänen täytyy pysyä ohjaimissa, hänen täytyy koko ajan tietää mitä tekee.

Ehkä juuri siksi me niin pitkään harjoittelemme näytelmiä. Käymme kohtukset ja tilanteet läpi aina vaan uudestaan j uudestaan. Kuuntelemme ohjaajan kommentteja esityksestämme ja taas harjoittelemme. Kuten monet ammattinäyttelijät sanovatkin, harjoittelemme niin kauan, että sisäistämme kohtauksen, osamme sen 'ulkoa'. 

Herkimmillään näyttelijä on harjoituksissa, silloin kun kohtaukset ovat uusia ja niihin vasta tutustutaan. Samoin kuin omiin tunteisiin ja reaktioihin eri tilanteissa. Tutustutumme siihen miltä meistä tuntuu jossakin tilanteessa. Ja sitten harjoituksen myötä 'ulkoistamme' tilanteen, emme enää päästä sitä aivan 'iholle' vaan olemme lopulta vapaat näyttelemään kohtaukset luonnollisesti!

Ei helppoa, sen voin sanoa. Mutta taika lienee läsnäolemisen taidossa. Kyvyssä keskittyä käsillä olevaan tilanteeseen täydellisesti mutta tietoisesti. Keskittyä kohtaukseen unohtaen tavallaan itsensä ja omat asiansa. Ja samalla tulisi näyttää aidolta. Siltä kuin antaisi tunteiden viedä. Siltä kuin ei pystyisi itse miettimään reaktioitaan rationaalisesti.

Tämä harjoittelu ehkä maksaa itsensä sitten takaisin omassa elämässä. Joskus sitä osaa sitten pysäyttää tunteidenjunan ennen kuin se lähtee pendoliinon vauhdilla etenemään  jyräten kaiken alleen. Joskus osaa havahtua, että hei, tää tunnehan vie mua ihan vinoon. Ja sitten ehkä osaa pysähtyä taas hetkeen, tilanteeseen ja keskittyä olennaiseen. Ei aina, mutta joskus. Joskus kiitävän hetken verran siitä on hyötyä, että on kurinalaisesti harjoitellut tunnistamaan omat reaktionsa ja sen miten tunteet vyöryvät. Joskus harvoin siitä vaikeasta tekemisestä on hyötyä näyttämön ulkopuolellakin. Onneksi!

Marinaa lipun hinnasta

 Yksi vaikeimmista jutuista teatterin tekemisessä on lippujen hinnoittelu. Oikeesti. Niin mielellään sitä antaisi yleisön tulla ilmaiseksi katsomaan mitä me ollaan tehty. Ja joka vuosi joku katsoja tämän toiveen esittää ääneenkin. Että ettekö voisi vaan tehdä kun tulee niin kalliiksi tulla katsomaan. Varmasti tuleekin.

Mutta aika kalliiksi tulee se tekeminenkin. Yksi ihana rouva kertoi hartaudella viime kesänä, kuinka silloin kun hän oli nuori tykättiin näyttelemisestä niin paljon, että koko vuosi harjoteltiin ja sitten yhdessä talkoilla tehtiin esitys ja kahvitkin. Kuka vähän maalas lavasteita, kuka vähän leipoi pullaa kahvilaan ja kuka vähän ompeli näyttelijöille pukuja. Eikä kenenkään tarvinnut mistään maksaa. Että eikö mekin voitaisi vaan yhdessä tehdä ja ilmaiseksi muille tarjota?

Kaunis ajatus. Tosi kaunis. Ja välillä tuntuu että vähän niin me tehdäänkin. Minä vaan vähän leivon pullaa kahvilaan, vähän vaan kirjoitan näytelmää ja vähän vaan ohjaan ja näyttelijät vähän vaan tulee ja näyttelee....

Mutta kun se isompi osa meistä haluaa, että siitä esityksestä myös ilmoitetaan etukäteen. Mielellään monta kertaa ja mieluiten vähintään kahdessa sanomalehdessä. Ja toisaalta olisi kyllä paljon helpompaa jos olis tehty semmoset esitteet, painetut siis, mitkä vois ottaa mukaansa. Tai ainakin ne nettisivut tarttis olla selkeet ja helpot ja hyvin ajantasalla.  Ja mukavaa olisi, että kahvilassa olisi vähintään pullaa ja suolasta ja kahvia ja limpsaa ja mehua ja sitten myös makkaraa ja sinappia ja ketsuppia. Ja jos on lämmin ilma niin jäätelö olis kyllä aika tärkeetä. Ja kyllä niitä autoja täytyisi olla parkkipaikalle jonkun ohjaamassa. Ja kyllä kyltit tarttis olla tienposkessa ohjaamassa, että missä se teatteri on. Ja missään sateessa me ei haluta istua, joten eikös voisi olla katto katsomon päällä? Ja eihän me mitään kuulla jos ei ole äänentoistoo! Ja näyttelijöiden tarttis kyllä olla vähintään ammattilaisten tasoisia! Kamalaa jos huomaa, että ne näyttelee - tai siis ihan hirveetä jos ne unohtaa jonkun vuorosanansa! Ja musiikkia olis tosi mukava olla. Kyllä se tuo elävyyttä kun on elävä orkesteri ja kunnon laulajat. Ja olis tosi hienoo, ettei aina niitä vanhoja retkutuksia vaan uutta, tähän näytelmään tehtyä musiikkia.   Ja tanssiakin vois olla- Se on hienoo kun kymmenet näyttelijät liikkuu yhtäaikaa musiikin tahtiin.

No on on. Koko ajan vaan kuulen kun sataset kilahtaa pois teatterilta jonkun muun taskuun. Sillä edes se pullan leipominen ei oo ilmaista. Vaikka kuinka olis omat kanat ja ne munis hyvin. Kun se sähkökin pitää maksaa millä ne pullat paistetaan. 

Joten, rakas ihana rouva joka kävit meillä viime kesänä teatterissa muistelemassa omaa nuoruuttasi. Kateeksi kävi. Se innostus ja lämpö millä vieläkin muistelit omaa ihanaa teatterikesääsi silloin kauan sitten. Siihen mekin pyrimme omassa teatterissamme, samoihin ihaniin muistoihin ja kokemuksiin. 

Mutta joudumme valitettavasti miettimään tarkasti kuinka monta euroa laitamme lipun hinnaksi ensi kesänä. Jotta voimme tehdäkin sitä teatteria. Niin hyvin kuin mahdollista. Jotta yleisö voisi nauttia miettimättä vesisadetta tai muita ongelmia. Me niin tykätään tehdä tätä  ja jakaa tätä yleisön kanssa. Uhraamme paljon esitysten eteen ja toivomme sen näkyvän esityksessä niin, että mielellään maksaa sen lipunhinnan mikä mahdollistaa tekemisemme jatkumisen.

Mutta siis helppoahan se hinnoittelu ei  tälläkään alalla ole!

Uusi mies - tuttu isä

Tänä syksynä meille muutti taas uusi mies. Sellainen nauravainen mutta sisältä jotenkin kireä. Takakireä, sanoisi joku. Mutta siis periaatteessa hyvin positiivinen. Tai ainakin kova vääntämään vitsejä. Hän muutti meille kun Arto (Tuominen) taas kerran ehdotti, että jonkun tarttis kirjoittaa näytelmä tuntemattoman sotilaan tuntemattomasta pojasta. Ei siihen paljon muuta tarvittu. Tarttis tietysti, sanoin minä. Niinkuin viime vuonna tartti kirjoittaa niistä siirtolaisista. Ja sitä edellisenä kesänä siitä Monosesta. 

 Nyt olen päättänyt etten puhu Artolle enää mitään ennen ensi syksyä. Ettei tartte taas tehdä kahta näytelmää. Tässä yhdessäkin miehessä on tarpeeksi. Siis mukava mieshän tämä on. Tämä ensi kesän päähenkkilö. Joka on asunut minun mielessäni ja nyt jo täyttää melkein koko valveillaoloajan. Johannes. Tai Pentti. Ehkä ei pentti. Ehkä Johannes. Eli Jussi. 

 Nyt on siis selvästi menossa epätoivovaihe. Minun näytelmänkirjoittamiseni etenee näemmä suuresta innostuksesta kovan tekemisen kautta suureen epätoivoon kunnes taas palautuu innokkaaseen tekemiseen ja tuskallisen vaiheen kautta valmiiksi. Ja sitten taas päätän, ettei ikinä enää. Että minulla ei ole mitään sanottavaa. Kunnes taas joku Arto tai Raino sanoo, että tästä kyllä tarttis jonkun kirjoittaa näytelmä ja minä siihen, että niin tarttis ja sitten mielikuvitukseni jo lähtee viemään minua ja tuntuu, etten pysty enää päättämään elämästäni vaan huomaan tekeväni töitä näytelmän kirjoittamiseksi..... ja taas uudestaan.

Tämä valokuva isästäni on seurannut minua ympäri maailman. Se on aina yhdistänyt minut kotiin, perheeseen ja Suomeen. Se on ollut muistutus siitä, että kuulun jonnekin. Se on ollut minun peruskallioni jolla seisten on ollut helppoa elää missä tahansa.

Oikeastaan vasta nyt katson kuvaa sotilaskuvana. 

Nyt kun olen koko syksyn lukenut sodistamme, kun olen yrittänyt tutustua sen tuntemattoman sotilaan elämään, sen miehen, joka on kasvattanut minunkin lasteni isän ja siten vaikuttanut minun lastenikin elämään. 

 Isäni oli niitä ensimmäisiä sotilaita jotka eivät ole koskaan olleet rintamalla. Hän on ikäänkuin rajanvartija. Hän on ehtinyt juuri ja juuri viettää lapsuutensa ilman sotaa. Hänen juurensa ovat vielä rauhanajassa. Hän on voinut antaa lapsilleenkin luottamuksen elämään kun on voinut itse rakentaa elämänsä vielä varmalle pohjalle. Ja sota näyttäytyi hänelle seikkailuna, niinkuin niin monelle muullekin pikkupojalle: suuret koneet, mmiesten tarinat sankariteoista, lentokoneet, kaikki se mielikuvitusta kiehtova osa sotaa ehkä vain innosti. Kuolema, nälkä, pelko, menetys, ahdistus ja kauhu, ne eivät olleet osa pikkupoikien maailmaa. Ne kuuluivat isommille. Se todellisuus ei näyttäytynyt pojille eikä siksi periytynyt minullekaan.

 Ehkä siksi olen voinut tämän tuntemattoman sotilaan pojan päästää elämääni nyt. Hän ei ole todellinen minulle. Hän ei ole minun isäni. Hän ei ole ehkä edes sukua minulle. Siksi voin kirjoittaa hänestä. Voin tutkia hänen sielunmaisemaansa välimatkan päästä. Kuunnella mitä hän puhuu ilman omakohtaisia muistojani. Voin olla utelias ottamatta heti kantaa. Ehkä juuri siksi tämä Johannes -tai Pentti - muutti juuri meille. Toivottavasti olen ymmärtänyt hänen tarinansa oikein!