Tunne on aivan ihana kun lopultakin on päässyt ajatustenvaihdossa Ilkan kanssa siihen vaiheeseee, että voin kirjoittaa kunnon vuoropuheluja. Toki välillä huomaan Ilkan johdattelevan keskustelua omaan suuntaansa ja usein käy niin, että huomaan sen olevankin hyvä ajatus. Joskus toivon, että Ilkka antaisi näytelmän muiden henkilöiden puhua - mutta omapahan on juttunsa. Syyttäköön sitten vaan itseään jos kukaan ei jaksa kuunnella hänen ajatuksiaan.
Se onkin karmea tunne. Riittämättömyyden tunne ja pelko siitä onko itsellä niin tärkeää sanottavaa että joku jaksaisi kuunnella. On aivan toista suunnitella kirjoittavansa ja miettiä ja pohtia näytelmää kuin sitten todella istua työn ääreen ja saada jotain aikaiseksi. Kuulun varmasti maan suurimpien itsensä epäilijöiden joukkoon! Jos mitään esityspäivämääriä ei lyötäisi lukkoon vasrmasti korjaisin ja kirjoittaisin ja korjaisin ja kirjoittaisin yhtä ja samaa näytelmää ikuisesti. Harjoitusten alkaminen helmikuussa ryhditää kirjoittamista sopivasti.
Toinen asia onkin sitten oikeiden näyttelijöiden löytäminen. En ole niin taitava ohjaava (vielä), että saisin henkilön kuin henkilön esittämään ketä tahansa. Toivon oikeiden ihmisten kävelevän vastaani oikealla hetkellä, että voin vain tyytyväisenä hieman opastaa heitä kirjoittamaani suuntaan...
Viime kesänä kävin yhden näyttelijän kanssa keskustelua siitä millainen roolihahmo oli elämänkatsomukseltaan ja olin aivan hämmästynyt miten koimme tyypin niin erilaiseksi. En ollut kirjoittanut yhtään katkeruutta tai elämään pettymystä hahmoon ,utta näyttelijä näki ne siellä selvästi. Mielenkiintoista miten oma hiestoriamme muokkaa tapaamme tulkita nykyhetkeä! Ymmärrän hyvin kaikkianiitä jotka haluavat aina ohjata oman näytelmänsä ensiesityksen - on tärkeää edes kerran nähdä hahmot näyttömöllä sellaisina jollaisiksi ne on kirjoittanutkin! (Vaikka aina väitänkin Ilkan päättävän asioista niin minähän se olen jolla on valta laittaa vaikka tietokone kiinni jos en pidä suunnasta minne näytelmä on kulloinkin menossa!)
