keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Urheilun rahat kulttuurille?

 Vähän provosoiduin viime viikolla kun keskustelin hyvän ystäväni kanssa kulttuurin rahoituksesta. Hän oli hieman katkera siitä, että kuntien ja kaupunkien ja muidenkin rahat menevät helposti urheilun tukemiseen. Siihen minä, että jos kulttuuri haluaa rahaa, sen täytyy tarjota samoja suuria tunteita ja sydämentykytystä kuin urheilunkin. Että jos konsertissa istutaan hiljaa ja sivistyneesti ja jääkiekko-ottelussa nousee syke ja hiki ja ilo ja suru, niin ei ole vaikeeta miettiä mihin rahat vierii....

Kuka sitä nyt tukisi mitään hillittyä, väljähtänyttä, tasaista olemista jos vaihtoehtona on jännittävä, koskettava ja vauhdikas esitys?

Niinhän siinä kävi, että ystäväni vähän loukkaantui taiteen puolesta - minä en kuulemma käsitä nykytaiteesta mitään, eikä tässä maailmassa enää konserteissa tarvitse olla hiljaa ja hillitysti. Ei aina. Ei tarvikaan. Mutta menepäs musiikkitalon konserttiin jänisrääkän kanssa, tai ryhdy kesken Greigiä tekemään aaltoja yleisössä niin aika äkkiä tiedät olevasi väärässä paikassa väärään aikaan. Vaikka nykymusiikki kuinka naurattaisi ja olisi humoristista, ei se kovin paljon yleisön liikkumista tai mukana elämistä kestä.

Tottakai minä rakastan kulttuuria - hyvin monennäköistä ja kokoista. Tottakai minä haluan kulttuurin tekemiseen rahaa. Kukapa ei haluaisi? Mutta senkin käsitän, että jos haluaa suurenyleisön antavan sinulle rahaa, sinun täytyy saada suuri yleisö innostumaan. Jos vaan osa käsittää sinun juttusi niin vaan osa lahjoittaa sinulle rahaa. Niin se vaan menee.

Kun TPS:n matsissa seurasin sitä mahtavaa showta mikä varsinaisen ottelun ympärille ja väliin oli rakennettu, tajusin, että teatterintekijänä  voisin ottaa oppia - isosti! Kun seuraan Sotkamon JYMYn instaa tajuan kuinka paljon voisin teatterintekijänä ottaa oppia. Ja jos seuraisin Formuloita voisin varmaan ottaa sieltäkin vähän mallia... Jossain:)

Ei -en halua, että kaikki aina jokapaikassa olisi sirkusta. (Vaikka sirkus onkin yksi lempitaiteenlajini.) Haluan myös rauhaa ja hiljaisuutta ja tilaa ajatella ja miettiä ja tajuta ja kaikkea muuta. Mutta teen sen ilman isoja sponsoreita.


Tiia Matikaisen punasavityö 

Olisihan se hienoa, että joku suuri firma maksaisi meille miljoonia siitä, että teemme pientä ja taidolla. Mutta ymmärrän miksei se niin tee. Sen ison firmankin täytyy tuottaa ja kuntien täytyy saada paljon ihmisiä tyytyväisiksi ja iloisiksi. Siksi urheilurahoitus. Ja olisihan se hienoa, että suuri yleisö tajuaisi taidenäyttelyn olevan terveydelle ja sielulle hyväksi. Olisihan se. Mutta.

Joukkuelajien suosio, kansainvälinen menestys, suuret massatapahtumat nyt vaan nostattavat henkeä ihan eri tavalla kuin kamarikonsertti - vaikka olisi kuinka hyvin tehty. 

Mutta kamarimusiikkikonsertti on kyllä niin mieltäylentävä, niin elämänlaatua parantava, niin... mahtava, jos se on hyvä, jos siinä soitetaan minun lempimusiikkia, että soisin sille kaiken rahoituksen maailmassa.

Anteeksi rakas ystäväni, että innostuin edelleen tästä aiheesta. Yritä ymmärtää, että tajuan sinunkin näkökulmasi, mutta jos oikeasti halutaan kulttuurille yhtäpaljon rahaa kuin liikunnalle ja urheilulle..... 

Näin se vaan menee.

 

torstai 27. elokuuta 2020

Teatterin matkapäiväkirja -kaksikieleistä teatteria

Muutaman vuoden olemme tehneet yhteistyötä virolaisen harrastajateatterin, Poolvillased, kanssa. He ovat käyneet luonamme esittämässä teatteria vironkielellä ja meidän lastenteatterimme, Kisällikerho,  on käynyt heillä vastavierailulla.

Noin vuosi sitten Tauno Härginen Poolvillasista ehdotti, että mitä jos tehtäisiin jotain yhdessä? Ja niinhän minä sitten kirjoitin meille yhteisen näytelmän, Pilattu loma - Rikutud puhkus, mikä esitetään kokonaan kaksikielisenä, viroksi ja suomeksi. Ajatuksena oli, että näytelmän pystyisi seuraamaan vaikkei toista kieltä osaisikaan. Ja nyt kun se on esitetty sekä Suomessa että Virossa voin sanoa, että siinä onnistuttiinkin. Toimii.

Aika jännittävää oli rakentaa esitys kahdessa maassa - virolaiset harjoittelivat Virossa ja me Suomessa, sitten viikonloppu harjoiteltiin Myötätuulessa Suomessa ja koottiin kahdesta yksi esitys. Onneksi sekä virolaisten ohjaaja Ain Saviauk että minä joka ohjasin Suomessa olimme olleet niin samoilla linjoilla ohjauksen kanssa.



Kuvassa seisomassa vasemmalta lukien ovat Merilin Tkatsenko, Priit Tammerand, Tauno Härginen, Helena Perho, Enni Seppänen ja Marko Tervonen. Edessä poseeraamme me ohjaajat Ain Saviauk ja minä. Tosi vähän näyttää olleen lunta tammikuussa! Onneksi helmikuussa, kun esitimme näytelmän täällä Suomessa, oli enemmän!

Elokuussa me sitten matkasimme Viroon esittämään tätä näytelmää. Kolme erilaista esitystä, kolme erilaista yleisöä ja kaikki jännitti yhtä paljon! Ensimmäinen oli Vastemöisa rahvamajasa kauniissa, toimivassa kulttuuritalossa jossa teatterin lisäksi sijaitsee mm. päiväkoti. Kyllä niin rupes tekemään mieli omaa teatteriataloa.... Toinen esitys Vanaõue puhkekeskuksesa missä myös majoituimme koko matkan ajan. Ihanan rauhallinen, luonnonläheinen ja hyvinhoidettu keskus lohilampineen kaikkineen. 



Kolmas esitys oli sitten se harrastajateatterifestari: Kuhjavere külateatri festival. Jos minua käsikirjoittajana ja ohjaajana jännitti mitä muut teatterintekijät pitävät meidän esityksestä niin näyttelijöiden ei tarvinnut yhtään jännittää - he tekivät huikean hyvää työtä, esiintyivät energisesti ja täysillä, Tauno jopa hiihti nurmikolla eikä surrut lumenpuutetta! Ennin tapa  ottaa yleisö hanskaansa toimi loistavasti ja Helenan luonnollinen ja vahva esiintyminen sävähdytti. Marko oli kuin luotu kaksikieliseen kommunikaatioon! Tauno, Merilin ja Priit intoutuivat hekin huippusuorituksiin kotiyleisön edessä! Ei ihme, että kriitikko-palautteenantaja totesi meidän esityksemme toimivan inspiraationa ja esikuvana muille seurueille!! Olipas hienoa olla tälläisen ryhmän kanssa liikkeellä! Varsinkin kun saimme parhaan esityksen palkinnon - vaikka emme etukäteen tienneetkään, että paras valittaisiin tai edes valittaisiin!


Olihan matka muutenkin onnistunut! Ilmat suosivat, aurinko paistoi aluksi eikä vesisade lopussa ollut kovin kylmää....  Viljandi oli todella kaunis kaupunki, Olustveren mahtavan kaunis kartanomiljöö ja siinä toimiva ammattikoulu.. Wauh! Vanhat linnanrauniot... ankeriaskeitto purjeveneessä... Kiitos Viro, tarjosit huikeita elämyksiä!




keskiviikko 12. elokuuta 2020

Suuria pettymyksiä, mahtavia onnistumisia

Meidän  osalta kesäteatterikesä on ohi ja nyt ehtii jo vähän miettimään miten meni. Menikö kaikki niinkuin pitikin vai tuliko isoja yllätyksiä? Ollaanko innolla menossa kohti ensi kesää vai ollaanko laittamassa pillejä pussiin? Uskotaanko vielä teatterintekemiseen vai vaihdetaanko alaa lopullisesti?

En koskaan uskonut kokevani tälläistä kesää, eikä varmaan kukaan muukaan uskonut. En koskaan luullut näkeväni päivää jolloin liput tilanneet ryhmät yksi toisensa jälkeen peruuttivat tulonsa. 

Sitä varsinkaan en uskonut näkeväni, että koko näytöksen varannut ryhmä vaan jättää tulematta. Mitään ilmoittamatta. Enkä sitäkään uskonut näkeväni, että kesäteatteri otetaan kuolemanvakavasti.

Mutta nyt tämäkin sitten on koettu. Ja enemmän.

Kaikesta voidaan toki syyttää koronaa. Ja syytetäänkin. Mutta ihan kaikkea ei sekään selitä.  Korona ei selitä sitä, että lyttäämme näyttelijät, olemme itsekkäita ja epäkohteliaita. Korona ei selitä sitä, että syytämme toisiamme omista ongelmistamme. Ei mitenkään. Korona ei selitä sitä, että jätämme varatut liput lunastamatta mitään ilmoittamatta!

Meidän teatterin johtavana ajatuksena on alusta lähtien ollut, että kesäteatteriin täytyy voida tulla kokeilemaan omia rajoja, ylittämään itsensä, niinkuin sanotaan. Niin näyttelijät kuin yleisökin. Siksi on aina niin surullista, kun jokaista näyttelijää arvioidaan ammattilaisen mittarilla. Ikäänkuin jokaisen harrastajan kuuluisi olla valmis näyttelijä. Ikäänkuin harrastajanäyttelijä ei saisi koskaan epäonnistua. Kyllä niin toivoisin, että ymmärrystä riittäisi niin yleisöltä kuin näyttelijätovereiltakin. 

Ymmärrän tottakai, että on kivaa mennä teatteriin missä esitys onnistuu täydellisesti, missä kaikki: käsikirjoitus, ohjaus, näyttelijät, kahvio, parkkipojat ja ilma on täydellistä. Ja useinhan meillä niin  tietysti onkin :). Siis yleensä. Siis lähes aina.

Silti toivoisin, että sen kerran kun joku näyttelijä tai ohjaaja tai joku muu ei onnistu täydellisesti, olisi ihanaa, jos muut kannustaisivat, tsemppaisivat. Olisivat iloisia siitä, että pelosta huolimatta yritämme.

Tottakai olen onnellinen siitä, että kun oikeesti kaikki osuu nappiin niin koko esitys nousee lentoon ja pysyy mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Tottakai se on kesän huippu juttu! Kun yleisö istuu esityksen jälkeen paikallaan eikä malta nousta katsomosta olen nöyrän kiitollinen ja onnellinen ja kaikkea mahdollista. Luonnollisesti. Näitä onnistumisen hetkiä  on onneksi tähän kesään mahtunut monta.

Ne surulliset yksinäiset hetket kun joku jää oman epäonnistumisensa vangiksi vaan painavat niin paljon enemmän, että niiden unohtaminen on hidasta. Näyttelijän ammatti on haastava. Kilpailunkeskellä eletään koko ajan. Rooleista voidaan joutua taistelemaan raadollisestikin. Mutta haloo -

harrastajateatterissa? HARRASTUKSEN parissa pitäisi voida nauraa, iloita, kasvaa ja kehittyä virheidenkin kautta.

Mutta todellakin haluan lausua isot kiitokset tämän kesän yleisölle - mahtavia ihmisä katsomossa ilta toisensa jälkeen. Vaikka omat esityksemme ovat olleet hyvinkin erilaisia toisiinsa nähden, kaikkien yleisö on ollut tasaisen myötäelävää ja innostunutta. Kiitos siitä. Kiitos kun olette käyneet ja kertoneet omiakin tarinoitanne, jakaneet omaa elämäänne meidän kanssamme. Sukeltaneet omiin muistoihinne ja tehneet historiasta elävää. KIITOS!

Ja juu, kyllä vaakakuppi meidän osaltamme kallistuu sinne jatkamisen puolelle. Kyllä hankalissa zoom-harjoitusolosuhteissakin syntyy mukavaa teatteria, kyllä meillä on niin lahjakkaita ja rohkeita tekijöitä että sääli olisi jättää ne käyttämättä!! Ja monta tarinaa on vielä kertomatta. Ja uusia innostavia ideoita on syntynyt kesän mittaan joita on ihan pakko päästä kokeilemaan.

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Ahdistus lisää luovuutta?

Ymmärrän hyvin, että kun meitä uhkaa vaikea sairaus me reagoimme siihen, Ymmärrän hyvin, että vaaran uhatessa me jäämme vapaaehtoiseen tai pakolliseen eristykseen ja pidämme välimatkaa. Ymmärrän hyvin senkin, että pesemme käsiä, käytämme maskia, soitamme emmekä näe, etsimme kotonaolemisesta hyviä puolia ja yritämme rauhoittua.

Mutta sitä en ymmärrä, että nyt, ahdistuksen, epätoivon ja jopa pelonkin keskellä täytyisi olla vielä luovakin. Ei. Tätä en pysty käsittämään.

Minun luovuuteni syntyy vapaudesta. Minun ajatukseni lähtevät lentoon silloin kun haluavat. Ne etsivät ovat reittinsä ja rakentavat uusia tekstejä silloin kun niille sopii. Toki yritän ahkeralla kirjoittamisella ja tekemisellä niitä kannustaa, yritän muistuttaa, että luovuus on työtä ja tekemistä ja että inspiraatiokin syntyy tekemisestä.

MUTTA kun takaraivossa velloo ahdistus, kun mieli pyörii ihan arkisen henkiinjäämisongelman ympärillä, on todella vaikeaa sanoa ajatuksille, että lentäkää nyt ihan huikeasti ja keksikään nyt ihan mielettömän hienoja juttuja. Että ottakaa nyt kaikki irti tästä ajasta jonka ystävämme korona on teille antanut. Että rakentakaa nyt hulppeita rakennelmia tulevia kesiä varten kun kerrankin on aikaa kirjoittaa ja tehdä.

En varmaankaan ole ainut luovaa työtä tekevä ihminen joka löytää itsensä tästä tilanteesta: aikaa tehdä olisi, mutta kuristava tunne jossain sydämen-kurkun-ja-vatsan-tienoilla estää kaiken luovuuden. Estää näkemästä mahdollisuuksia ja heittää mieleen vain rajoja, kieltoja ja hylkäämisiä.

Tiedän tietysti, että täytyisi katsoa positiivisesti ja iloisesti ja että yhdessähän tässä kaikki ollaan ja niin. Mutta silti.....

Onneksi minulla on puutarha ja kasvimaa - kädet vaan multaan (vaikka joka päivä sataakin räntää ja lunta ja rakeita) ja juurruttamaan itseään. Multatearapia toimiikin yleensä päivisin ja jos on oikein hyvä tuuri, tulee tehtyä niin raskaita maansiirtohommia, että yöllä nukkuukin. Mutta luovaan tekemiseen tästä on tosi pitkä matka.

Sitä todella kaipaan. Sitä 'olemisen helppoutta ja keveyttä', sitä hengityksen rauhallisuutta ja syvyyttä mikä mahdollistaa muunkin helppouden - ja luovuuden.

Jonakin päivänä vielä............................................................... ?

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Toivotaan, tehdään ja nautitaan

Olipas mahtavaa kuunnella kun hallitus lupasi, että kesäkuun alussa saamme tavata peräti 50-hengen voimalla. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisesti: Ihanaa- voidaan sittenkin esittää kesällä teatteria!!! Suuri helpotus ja riemu ja ilo ja kaikki mahdolliset positiiviset tunteet pääsivät valloilleen monen viikon pelkäämisen jälkeen.

Seuraavana päivänä iski realismi: turvavälit! Miten ihmeessä ne voidaan muka järjestää? Onneksi joskus ymmärrän olla realistinen ja mennä oikein paikanpääälle katsomaan ja  mittaamaan, enkä vaan kuvittele ja pelkää. Niinhän siinä kävi, että ihan viittäkymmentä ei todellakaan mahdu meidän pieneen katsomoon vurvaväleillä, mutta 40! Neljäkymmentä mahtuu!!!! JEE!!! Ja siihen näyttelijät päälle, niin sittenhän meitä on 50!

Eli nyt täytyy tehdä muutama muukin muutos: liput voi tilata etukäteen ja tulostaa kotona, joten ei tarvitse edes siinä kohtaa  miettiä, jos yhtää mietityttää. Toki teemme kaiken täällä niin hygieenisesti kuin mahdollista, jotta ihmiset voivat turvallisin mielin tulla nauttimaan esityksistä!

Mutta näitä asioita on jo mukavakin miettiä ja järjestellä. Se  mustana kaiken yllä vellova epätoivo ja epätietoisuus oli paljon vaikeampaa sietää ja kestää. Käytännön toiminta on aina ollut minulle helpompaa kuin odottaminen ja tässä viime kuussa se tuntui todellakin vaikealta.  Huonokin tulevaisuus on helpompi sietää kun tietää mitä voi ja ei voi tehdä. Se tietämättömyys on se pahin mahdollinen asia.

Joten ihanaa, että päätös on tehty, olkoon itse kukin sitten mitä mieltä tahansa päätöksestä. Minä kiitän ja käärin hihat ja ryhdyn taas töihin!!!!

TERVETULOA TEATTERIIN 6.6.!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Ei enää ikinä teatteria???

Eihän kukaan ole koskaan edes osannut kuvitella tilannetta missä teatterin tekeminen Suomessa kiellettäisiin. Ei edes hurjimmissa kuvitelmissaan! Ei edes villeimmissä unissaan. Ei Suomessa. Ei demokraattisessa maassa missä voimassa on sananvapaus ja kokoontumisen vapaus ja kaikki muutkin mahdolliset vapaudet.

Mutta sitten Korona.
Mutta sitten karanteenit.
Mutta sitten kokoontumiskielto.
Mutta sitten pelko kuolemasta.

Hetkessä Suomikin lamaantui tämän karmean taudin voimasta. Muutamassa päivässä maailma sellaisena kuin me sen tunsimme katosi.

Super-kesän odotukset romahtivat epätietoisuudeksi ja ahdistukseksi.
Tai ehkä pahinta on ollut juuri se, että ahdistuneeksi ei ole saanut tunnustautua. Että se, jos myönnät olevasi peloissasi ja epätoivoinen ja kärsiväsi painajaisista olet petturi. Epäkelpokansalainen ja sinun täytyisi hallituksenkin ohjeilla olla iloinen ja positiivinen ja luova ja idearikas ja ja ja ....

Mutta kyllähän se jäätävä ahdistus ja pelko siitä, että koko kesänä emme pääse tekemään sitä mitä rakastamme nostaa päätään. Vaikka yritän olla miten rauhallinen ja nauttia tästä lisääntyneestä vapaa-ajasta ja keväästä. Mutta kaikki tietävät etten minä ole kevät ihminen! Tavallinen kiireinenkin kevät on minulle aina raskasta aikaa ja nyt kun kiire on poissa olen todella epätoivonen. Missä on se rauhoittava pimeys ja räntäsade?

Mutta kerään itseni joka aamu, ja päätän, että minä selviän. Pakkohan se on. Joka päivä päätän olla ajattelematta  sitä mahdollisuutta, että kesällä 2020 ei tehdäkään kesäteatteria. Me harjoittelemme, käytämme digimaailman meille suomia mahdollisuuksia ja kokoonnumme digilaitteidemme äärelle säännöllisesti harjoittelemaan ja valamaan toisiimme toivonkipinöitä.

Mutta kaipaamme toisiamme.
Kaipaamme teatteriperhettämme.
Kaipaamme sähäkkää harjoittelua.
Kaipaamme kaikkea. Niinkuin muutkin ihmiset.
JA jaksamme. Ja uskomme tulevaisuuteen. Kaikesta huolimatta!


torstai 5. maaliskuuta 2020

teatteri nurkkakuntaista lähikulttuuria?

Tosi mielenkiintoista on ollut seurata viimepäivinä keskustelua siitä, mikä on elokuvan ja teatterin yksi eroavaisuus. Elokuvakriitikot suhtautuvat elokuviin jopa globaalisti - niitä katsomaan yhteiskunnallisesta, yleismaailmallisesta näkökulmasta, niiden vaikutusta pidetään oman elinpiirin rajoja ylittävänä. Mutta teatteria sitten taas katsotaan hyvin nurkkakuntaisesti - jos teatteri ei kosketa minun lähipiiriäni, sillä ei ole merkitystä...

Jännittävää.  Elokuva koskettaa vaikkei aihe olisi henkilökohtaisesti läheinen? Teatteri taas ei välttämättä vaikka se kertoisi melkein omasta elämästäni? Toisaalta ymmärrän sen, jos ajatellaan, että teatteri on korkeakulttuuria ja elokuva koko kansanhuvia. En vaan ole kuvitellut, että nykyään enää kukaan tekee tälläistä jakoa korkeakulttuuriin ja 'kansankulttuuriin'. Ja se,  että teatteri olisi korkeakulttuuria on aika ankea näkemys.

Teatteri on alunperin perustettu tai keksitty demokratian ylläpitämiseksi. Kun ei muuten ole saatu tai osattu puhua asioista, on teatterin avulla otettu kantaa, opetettu asioita ja kerrottu historiaa.  Teatteri on nostanut ja kaatanut valtiaita, avannut silmiä ja vienyt kehitystä eteenpäin.

Ja nytkö sillä ei sitten  enää olekaan merkitystä oman postinumeroalueen ulkopuolella? Käsittämätön ajatus!  Kuulostaa ajatukselta joka voi nousta vain sellaisen kriitikon päähän joka ei itse ole saanut mahdollisuutta tutustua teatteriin, tai on käynyt vaan tosi kevyitä komedioita katsomassa! Anteeksi ennakkoluuloni!

 Kaikilla meillä käsikirjoittajilla on varmasti haave ikuisen, koskettavan, ajatuksia herättävän käsikirjoituksen kirjoittamisesta - me pyrimme siihen aina. Paitsi jos haluamme vaan suuria katsojalukuja ja nimemme paikallislehteen. Sitten kirjoitamme juonettomia, vitsistä-toiseen kulkevia, löyhästi yhteensidottua (ei välttämätöntä) tarinan kerrontaa - mutta vähän ehkä myös häpeämme laittaa nimemme tekstin alkuun. Tai loppuun.

Luotan kyllä siihen, että meillä kasvaa vielä edelleenkin katsojakuntaa joka ymmärtää teatterin
merkityksen sekä käsikirjoittajia jotka uskovat sen vaikutusmahdollisuuksiin ja ovat valmiita ottamaan riskejä tämän taiteenalan puolesta - vaikka sitten eivät saisikaan täysiä katsomoja. Mutta ne jotka tulevat katsomaan vaikuttuvat varmasti ja kasvavat ja kehittyvät teatterin myötä!!

Sanokoot kriitikot ihan mitä tahansa!



maanantai 2. maaliskuuta 2020

Vaan harrastaja?

Taas olen viime viikolla törmännyt ihmisten ennakkoluuloihin ja ahdasmielisyyteen. Miten voikin olla niin, että kulttuurin tekijät itse tekevät selkeän eron harrastajiin ja ammattilaisiin? Miten kulttuurin tekijät itse voivat sortua siihen, että arvotetaan toinen toista paremmaksi ja tärkeämmäksi? Siis täysin käsittämätöntä!!!

Vai johtuuko ihmettelyni siitä, että olen itse tähän asti verottajan mukaan ammattimainen opettaja ja yrittäjä ja harrastaja kulttuuri saralla? Rahallako me mittaamme sitä kuka on ammattilainen? Ja mitä hiton merkitystä sillä on saako kulttuurin tekemisestä palkkansa vai ei?

Ärsyttää ihan oikeasti kuunnella miten pitkän linjan kulttuurintekijä väittää, että harrastaminen on vähemmän arvokasta kuin ammattimainen tekeminen! Ei ehkä ihan tarkoittanut sitä mitä sanoi, mutta jo se, että sanoo sen, on väheksyvää!!! Miten harrastaminen, se, että tekee kulttuuria oman työnsä ohessa, ilman palkkaa, voi olla vähän tärkeää????

Eikö juuri oikeesti siinä näy kulttuurin arvo parhaimmillaan? Se, että uhraat aikasi, tarmosi ja energiasi tuottaaksesi jotain mistä voivat muut nauttia, sehän on mahtavaa elämänlaadun parantamista niin itselle kuin yleisöllekin!

Joskus sitten täytyy kesken konsertinkin korjata laitteita.......

Ei nykymaailmassa voi oikeasti tehdä täysin huonoa jälkeä ja saada yleisöä sitä katsomaan tai kuulemaan. Kyllä nykyään tieto leviää niin nopeasti somessa, että huonot esitykset ovat ainutkertaisia. Siksi harrastajatkin kehittyvät koko ajan, oikea raja harrastajien ja ammattilaisten välillä pienenee - eikä sitä edes kannata mitata!!!!!

Miten tästä täytyykin näin usein kirjottaa? Eikö me nyt jo ihan oikeesti voitais vaan keskittää voimamme kulttuurin tekemiseen toistemme väheksymisen sijaan???? Kysyn vaan!


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Uusi vuosi, uusi minä - teatterissa??

Aika luonnikasta on miettiä alkuvuodesta uudistumista, uusia kokemuksia ja uusia harrastuksia. Ihan niin kuin kesäteatteritkin miettivät uusia esityksiä ensi kesäksi. Omat uuden vuoden lupaukseni olenkin jo antanut, nyt on aika pohtia muita.

Marraskuun Akuutti ohjelmassa mietittiin luovuuden supervoimaa, sitä, miten kulttuurilla voidaan taistella elämän kolhuja vastaan. Yhtenä esimerkkinä ohjelmassa oli harrastajateatterissa masennusta korville lyövä harrastajanäyttelijä.  Oli ihanaa kuulla, kuinka hän totesi harrastajien pitävät yhtä, kannustavan toisiaan ja löytävän keinoja oman arjenkin pyörittämiseen.

Rooleissa esiintyminen antaa mahdollisuuden ikäänkuin kokeilla vaihtoehtoisia elämiä, esiintyä ujona tai rohkeana, sanavalmiina tai arkana, ihan roolista riippuen. Samoin voi kohdata erilaisia tunteita ja reagointitapoja - vieraammastakin roolista voi löytää yllättiviä apuja omien kokemusten ja tunteiden hallintaan.

Harrastajanäyttelijälle voi kuitenkin olla aluksi todella vaikeaa heittäytyä uuteen lähestymiskulmaan-  omat rutiinit ja mukavuusalueella pysyminen ovat vahvasti rajoittamassa. Ja taas siis kerran nostan

ohjaajan merkityksen framille:  osaava (ja vaativakin) ohjaava ohjaa näyttelijän kohti uutta, erilaista tapaa reagoida ja toimia.

Ei mikään harrastus kuitenkaan pelasta ihmistä joka ei halua tulla pelastetuksi. Ei kukaan opi mitään uutta jos ei halua oppia. Ei kenenkään masennus parane ennenkuin itsellä on oikea halua sen voittamiseen. Ei edes harrastajateatteri tee ihmeitä. Eikä  kesäteatteri sinällään ole mitään tearapiaa. Näytteleminen ei vapauta masennuksesta sinällään - stressaantuneelle se voi itseasiassa nostaa kaikki möröt pintaan. Kun roolia varten etsii tunteita itsestään - niin tunteitahan silloin nousee pintaan jos niitä on!

Mutta hänelle, joka etsii oikeasti kehittävää, innostavaa, vaativaa, mukaansatempaavaa ja paljon antavaa harrastusta, kesäteatteri on ihan huippu juttu. Suosittelen. Lämpimästi. Teatterista saa voimaa ja rohkeautta omaan elämään.  Itsetuntemus kasvaa kun reflektoi omia tunteitaan ja suhdettaan rooliin, vastanäyttelijöihin ja ohjaukseen. Eikä tähän harrastukseen kyllästy - uusi näytelmä tuo aina uusia haasteita, yllättäviä tunteita ja joka kesä oppii uutta.