Tammikuun pakkaset paukkuvat niinkuin niiden kai kuuluukin. Kannan puita sisään ja yritän auttaa hakelämmitystä pitämään taloa lämpöisenä. Välillä uskaltaudun sukset jalassa ulos umpihankeen latua tekemään ( ja tuuli peittää sen yön aikana....) ja kimaltavista hangista nauttimaan. Ja välillä pakottaudun tähän tietokoneen ääreen tekemään ensi kesän töitä....
Tuntuu kummalliselta kirjoittaa myyntikirjeitä ja mainoksia ensi kesän esityksestä - esityksestä, joka on olemassa vasta minun haaveissa ja orastavissa ohjaussuunnitelmissa. Nyt on sentään luultavasti kaikki näyttelijät kasassa - tänään soittelin viimeisen henkilöhahmon tiimoilta ja luulen löytäneeni uuden jäsenen 'teatteriseurueeseeni'. Vain yksi näyttelijä on sama kuin viime vuonna, kolme ovat olleet aikaisempinä kesinä mukana ja kaksi on minulle uutta tuttavuutta. Mielenkiintoista. Ny tuntuu siltä, että tiimistä tulee hyvä ja toivon, että näyttelijät toimivat keskenäänkin hyvin.
Ensi kesän näytelmän, Anteeksi vaan anoppi(t), kirjoitin viime syyskuussa Portugalissa. Vietin ylellisesti kuukauden loman siskon luona ja kirjoitin. Päivästä toiseen. Kirjoitin yhden kokoillan näytelmän ja toisen lyhyemmän kirkkonäytelmän. Oli todella mahtavaa kun sai rauhassa istua ja kirjoittaa. Ilman mitään velvollisuuksia tai vastuita. Minulle ainakin sopi totaalisen hienosti arjesta irroittautuminen ja poissa kotoa oleminen. Kun kirjoittaa kotona on niin helppo heti ensimmäisen juonisolmun iskiessä lähteä koneelta vaikkapa pyykkiä pesemään. Tai imuroimaan. Tai kukkapenkkiä kitkemään. Tai minne tahansa. Ja unohtua sinne. Ja siis hukata kaikki juonenkäänteet ja henkilöt päästään. Mutta Portugalissa kävin vaan uimassa muutaman kierroksen, huokailin vähän aikaa ja jatkoin kirjoittamista. Tai jos se ei sujunut, saatoin rauhallisin mielin lukea tai lenkkeillä kun aikaa kirjoittamiseen oli niin runsaasti ettei paniikki päässyt iskemään! Ihana tunne!
En ole vielä ihan varma näkyykö se näytelmästä, että se on kirjoitettu kaikessa rauhassa - sitten kun ensimmäiset lukuharjoitukset on takana tunnen näytelmän taas paremmin - mutta toivon, että siitä kuuluu kokonaisten ajatusten kirjoittaminen eikä pätkittäisten ajatelmien yhteen saattaminen, niinkuin tavallisesti kirjoitan...
Hauskaa oli taas kuitenkin huomata, kuinka sekä näytelmä että sen henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä ja jatkuvasti näytelmän edetessä yllättävät kirjoittajan. Yritin taas saada tiettyjä tapahtumia tai tunnelmia näytelmään mutta jouduin taipumaan teksin edessä: näytelmä meni minne halusi ja vei minua perässään. Mielenkiintoinen kuukausi siis, täytyy myöntää.
Lämpimän kiitoksen haluan sanoa pikkusiskolle joka niin loistavasti huolehti minusta. Vaikka noudatin tiukkaa ruokavaliota ja pyrin kirjoittamaan säntillisesti, jaksoi sisko minun kanssani eikä tilannut aikaisempaa lentoa suomeen.... Toivottavasti hän pääsee sitten ensi kesänä itse paikan päälle näkemään millaisen näytelmän sain hänen luonaan aikaiseksi!
