Uusi teksti -uusi rooli ; miten hyppään rooliin?

Pikku hiljaa alkaa talviteatterin näytelmä hahmottua ja taas kerran ollaan tämän kysymyksen edessä: miten hypätä roolihahmon 'nahkoihin'? Kyllähän meillä ohjaajilla on monia ehdotuksia ja yleensä teemme ne selvästi tiettäväksi..... Mutta mitä voi tehdä näyttelijä itse? Meillä oli mielenkiintoinen koulutus aiheesta ja sen innostamana tässä muutama lisävinkki:

hengitys

Hengittäminen on ehkä näytttelijän tärkein työkalu aina. Mutta roolihahmon luomisessa se on tosi tärkeä juttu. Erilaiset ihmiset hengittävät eritavalla, eri tunnetiloissa ihminen hengittää eri tavalla. Rento, rauhallinen ihminen hengittää syvään ja hitaasti, jännittynyt tai pelokas taas lyhyesti ja 'pinnallisesti'. Vanhan ihmisen hengitystä pidämme äänekkäänpänä kuin nuoren jne.

Opetamme aina, että näyttämöllä käytetään ns palleahengitystä (ilma tulee keuhkojen alaosaan, pallealihasta apuna käyttäenpäästämme ilmaan ulos vain tarvittavasti) jotta saamme koko äänikapasiteettimme käyttöön. Hyvä ohje. Paitsi silloin kun se on ristiriidassa roolihenkilömme kanssa. Rooli  menee edelle tässä tapauksessa:) Oikea hengitystekniikka ei katoa minnekään ja on taustalla tukena, joten juu, palleahengitys täytyy opetella ja sitä täytyy käyttää mutta sitten rakennetaan hahmoa tukeva hengitys esitykseen.

Ryhti

Uskomatonta miten suuren vaikutuksen pieni muutos ihmisen ryhdissä voi tehdä! Muutoksen tuntee itse ja se näkyy kauas. Hartiat hieman kyyryyn eteenpäin, leuka eteen ja alas - kas siinä muuttuu energisinkin tehopakkaus hitaaksi ja alakuloiseksi! Tai hartiat taakse, leuka pystyyn, niska suoraksi - ei tarvitse ketään kumarrella! 

Totisesti olisi hyvä katsoa itseään peilistä ja hakea sellaista ryhtiä mikä sopii hahmoon jota esitämme. On vaikea uskoa, että henkilö on onnensa kukkuloilla jos hänen ryhtinsä on 'löysä' ja sisäänpäin kääntynyt!

Liikkeet ja eleet

Näyttämöltä ei ehkä aina näy katsomaan asti millainen ilme näyttelijällä on, mutta liikkeet, ne näkyvät! Jokainen liike, pysähdys ja horjahdus, näkyy kauas. Vaikka kuinka yrittäisit esittää rauhallista ja tyyntä mutta liikkeesi ovat nopeita, nykiviä tai jopa turhia, et vakuuta ketään. Oikeastaan jokaisella liikkeellä pitäisi olla tarkoitus ja syy. 

'Normaalielämässä' liikumme huomaamattamme, emme edes tajua elehtivämme. Mutta näyttämöllä, luodessamme uskottavaa roolihahmoa, meidän täytyy harjoituksissa ahkerasti ajatella miten liikumme ja miten elehdimme. Seuraapas hermostuneita ihmisiä, heidän eleensä ovat lyhyitä, nopeita, toistuvia. Onnellisen ihmisen eleet ovat rennompia, suurempia, avoimempia. Muistelen kauhulla edelleen sitä 'ensirakastajaa' joka rakkautta vannoessaan koko ajan hermostuneesti heilutti vasesmman kätensä sormia nyrkkiin ja auki.... Ei vakuuttanut yleisöä se rakkaudentunnustus!!

Suljetut eleet (kädet nyrkissä, ristissä, lähellä kehoa, jalat ristissä) viestivät näyttämöllä ahdistuksesta, salailusta, jopa vihasta. Vältä niitä jos yrität esittää positiivisia tunteita. 

Puvustus

Ihannetapauksessa puvustaja ja ohjaaja kertovat sinulle mitä puet yllesi näyttämölle. Mutta näin ei ole aina. Harrastajateattereissa saamme näyttelijöinä aika usein ihan itse päättää miltä roolihahmomme näyttää. Hyvä niin. Mutta päätökset tulee tehdä ajoissa. Mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Puku tekee miehen, sanotaan - eikä turhaan. Muistan parin kesän takaa miten nuorimies, joka oli tottunut kulkemaan verkkareissa ja lenkkareissa muuttui loistavaksi, suoraselkäiseksi prinssiksi kun hän sai jalkaansa pitkävartiset nahkasaappaat ja ylleen suorathousut ja paidan liivineen. Wauh -mikä muutos!! Hänen ryhtinsä suoristui melkein kuin vahingossa, hänen oli todella paljon helpompi löytää itsestään suoraselkäinen kruununprinssi kuin ilman pukua.

Valitettavasti käy myös niin, että jos olet löytänyt itsestäsi roolihahmon tavan hengittää, liikkua ja elehtiä ja sitten saat vieraan puvun päällesi hetkeä ennen ensi-iltaa - saatat kadottaa koko hahmon olemuksen!!! Toimi siis ajoissa!!!

Pysy roolissa!!!!!!!!!!!!!

Tärkein ohje on kuitenkin ehkä se, että muistat koko ajan, että et todellakaan esitä itseäsi! Vaikka sinä itse liikkuisit kuinka hitaasti, vaikka kuinka sinulle olisi luontaista elehtiä nopeasti -  sinä esität nyt roolia! Sinun tulee elää hahmosi elämää näyttämöllä! Jos esität itseäsi vanhempaa tai paljon nuorempaa hahmoa, yritä etsiä ne erot itsesi ja roolin välillä ja keskittyä niihin! Jos roolihahmo on rauhallinen - sinä esität rauhallista, vaikka kuinka jännittäisit! 

Jos esität koiraa, läähätä kuin koira, nuuhki kuin koira! Jos esität väsynyttä haukottele! Keskity kahteen, kolmeen pääkohtaan jotka opettelet niin hyvin, että pystyt tekemään  ne näyttämöllä vaikka muut ympärilläsi unohtaisivat vuorosanansa, tuuli veisi mennessään liinat pöydiltä - harjoittelemasi eleet ja hengitys auttavat sinua reagoimaan muuttuviin tilanteisiin roolissa - näin yleisö ei välttämättä edes huomaan, että kaikki ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan!

Ja sitten kun esitys alkaa -unohda kaikki pohdinta, heittäydy esitykseen täysilä mukaan ja nauti esityksestä!!! Hyvin harjoiteltu esitys kantaa, ei sistä tarvitse enää jännittää!!!
Ja ainahan voi sitten sanoa, että kyllä minä olisin osannut mutta se ohjaus................

Miten kirjoitan luovasti : 5 keinoa selättää tyhjänsivun syndrooma

Yksi kauheimmista hetkistä kirjoittajan elämässä on se, kun istut valmiina kirjoittamaan tyhjän paperin edessä  - eikä sanaakaan synny! Ei ensimmäistäkään!!! Aivot vaan joskus tekevät tempun ja jähmettyvät valkoisen paperin edessä. Tai oikeastaan minkävärisen vaan.

Vuosien varrella olen kehittänyt kassillisen keinoja joilla selättää nuo hetket. Tässä niistä muutama luovan kirjoittamisen avuksi:

1. Valitse kirjain ja kirjoita sillä alkavia sanoja koko sivu täyteen.

esim. Valintani on P. 

pouta  punainen  pieni  puuhakas  puhaltaa  pussi  pakolainen  pöyristyttävä  pyrkyri  perjantai

Koko sivun kirjoittaminen vaatii keskittymistä ja vähän yrittämistäkin mutta yleensä sitten löytää sivulle myös sanoja jotka innostavat kirjoittamaan muutakin. Helppo tapa huijata itseään:)

2. Vaihda näkökulmaa

Suuri osa meistä istuu ja kirjoittaa aina samassa paikassa. Huijaa aivojasi etsimällä tekemiseesi aivan uusi paikka - istu keittiönpöydän alle, toiseen huoneeseen, saunan lauteille, vaatehuoneeseen. Saatat yllättyä miten hauskaa kirjoittaminen voi olla kun maailma ympärillä muuttuu. Ja jos ei inspiraatio iske heti, ala kirjoittaa siitä miltä tuntuu olla oudossa paikassa tekemässä tuttua asiaa, mitä ympärilläsi näet jne.!

3. kirjoita kauniita, rumia ja outoja sanoja

Varaa sivu kauniille, sivu rumille ja sivu oudoille sanoille. Kauneuden voit määritellä ihan itse - sana itsessään voi olla mielestäsi kaunis tai sen edustama asia voi olla kaunis - päätä itse! Kirjoita miettimättä ja arvostelematta sanoja sikin sokin sivut täyteen!

4. Äläpäs kirjoitakaan - tee viiva

 Jumiin jääminen alkaa helposti ahdistaa ja vie ilon tekemisestä. Laita kello soimaan 15 minuutin päästä ja piirrä A4 täyteen viivaa. Aloita mistä tahansa kohdasta ja jatka viivaasi kunnes kello soi.

Tämä harjoitus sopii tietysti muuhunkin keskittymiseen, piirtämisen alkuun, rauhoittumiseen tai muuuten vaan - ja se rauhoittaa kummasti. Yritä olla ajttelematta mitään, rentoudun tekemiseesi - mainio mindfullness- harjoitus myös!

5. Kävele pois!

Monet suuret ajattelijat käyttävät kävelyä mietiskelynsä tehostamiseen, mikset sinäkin? Jätä kirjoituksesi hetkeksi - se ei karkaa mihinkään. Hyvät kengät jalkaan ja ulos! Jo 15 minuutin kävely virkistää, herättää luovuutta, laskee verenpainetta ja antaa aivoille niiden suuresti tarvitsemaa happea!

Minulla on yleensä kynä ja pieni vihko varmuuden vuoksi taskussa - usein kävelylenkillä tulee mieleen loistavia ajatuksia ja haluan saada ne heti  muistiin!

Hauskasta vihosta ei ole ainakaan haittaa kirjoittamiselle!!!

Tänään kaikki haluaa vaan päättää

Teatteri on siitä hauska paikka tehdä töitä, että yksinään ei saa mitään aikaiseksi. Tai siis tietysti voisi perustaa yhden naisen teatterin, missä tekisi ihan kaiken itse. Näyttelisi kaikki roolit, ohjaisi, tuottaisi, hoitaisi kahvilat ja narikat ja muut. Mutta  todella harva ihminen on niin lahjakas, että oikeasti osaisi kaiken tuon. Hyvin.

Tavallisesti teatteriesityksen tekemiseen tarvitaan kokonainen lauma ihmisiä. Ja toinen lauma katsomoon:)

Tämä sitten voi parhaimmillaan tuottaa syd-energiaa, eli eri ihmiset kannustavat toisiaan ja esitystä mahtavaan lentoon. Eri ihmisten kokemukset ja näkemykset täydentävät toisiaan ja yhdessä he luovat jotain todella mahtavaa. Mistä se katsomollinen ihmisiä voi sitten huoletta nauttia. Ja vasta sittenhän se esitys on oikeasti valmis kun yleisö on sitä katsomassa - se vuorovaikutus kappaleen ja yleisön välillä luo ainutkertaisen kokemuksen jota sanomme esitykseksi.


Tuntuu kuitenkin siltä, että yhä useammat ihmiset haluaisivat nykyään päättää yhä useammista asioista teatterissakin. Haikeana luen välillä Kaarina Virolaisen kirjaa "Seuranäyttämötyön opas" vuodelta 1954 (WSOY). Siinä kerrotaan mikä on näyttelijän ja vastanäyttelijän työtä, mikä
ohjaajan, mikä lavastajan, mikä puvustajan. Kaikilla on omat  velvollisuutensa - mutta tietysti myös tämän kirjan mukaan vastuun kaikesta kantaa ohjaaja.

Tuottajat on tärkeä ryhmä nykyteatterissakin. TAI siis oikeastaan sen ulkopuolella. Ja tästä ehkä nouseekin syy tähän blogikirjoitukseen - tuottajat.  Ehkä jossain tuottajien koulutuksen perusosioissa opetataan, että tuottajan kuuluu päättää kaikesta ja jyrätä kaikki muut alleen ja tehdä jääräpäisesti niin kuin haluavat... (mutta en usko:).  Ohjaajana tietysti toivon, että tuottajat toimisivat teatterin ulkoringissä ja ohjaajat sisäympyrässä. Ja koska olen opiskellut joukko-oppia koulussa, tiedän,että joskus tämä ympyrät leikkaavat toisensa ja leikkauskohta on tärkeä ja loistava ja kaikkea mahdollista. Nyt törmään tilanteisiin missä tuottaja ja ohjaaja ovat napit vastakkain kun molemmat haluaisivat päättää toistensa puolesta.

Todellisuudessa tämä ongelma johtunee siitä, että Suomessa on vaan niin paljon harrastajateattereita, ettei kaikkiin millään riitä osaavaa väkeä ja teatterista innostuvat sitä koskaan aiemmin lähestyneet ihmiset ja sitten he eivät tiedä mikä on kenenkin rooli ja miten on ennen tehty. Ja toisinaan juuri siksi tehdään jotain uutta ja hienoa - kun ei tiedetä mitä ei  voida tehdä.

Toisinaan sitten osutaan harhaan ja tehdään osaamattomuutta juuri niin kuin ei pitäisi:) Tai sitten vaan tehdään väärien ihmisten kanssa. Tai sitten vaan kaikki teatterit eivät ihan oikeasti ole hyviä. Eikä tietysti kukaan onnistu aina. Mutta voi miten toivon, että me kaikki ymmärtäisimme, että yhdessä tehden ja toisiamme kuunnellen saisimme niin paljon enemmän aikaiseksi!!!!!!!!!!!!

Toisaalta, niin kauan kun siinä käsiohjelmassa lukee minun nimeni ohjaajana vastuunkantajan paikalla eikä tuottajan, haluan, että minulla on myös oikeasti vastuu ja sananvaltaa siitä, miten esitys on toteutettu. Kiitos.

Entä jos sinäkin näyttelisit?

Ei tarvitse tämän päivän jälkeen miettiä miksi suomessa tehdään teatteria: kaksikymmentä kesäteatteri-tekijää kokoontui oppimaan rooliin heittäytymistä koko päiväksi ja se into millä kaikki tehtiin selvitti aika paljon.

Muka hiljaiset ja jurot suomalaiset tekivät improvisaatioo ja äänenkäyttöö ja rooliin hyppäämistä sellaisella innolla ja energialla että huh-huh! Ensi kesäksi on luvassa mahtavaa katsottavaa jos tämän

energia kantaa sinne asti!!!!

Ennenkaikkea nöyräksi teki se rohkeus, millä kaikki tehtiin. Ei ole helppoa heittäytyä ja näyttää tunteita ja itseään haavoittuvana, ei ole helppoa luottaa toisiin vaihtuvissa tilanteissa tietämättä mitä tapahtuu seuraavaksi - ja silti niin tapahtuu.

Ehkä kyse on unelmien tavoittelusta, ehkä ihmisenä kasvamisesta, mutta ehkä myös siitä vahvuudesta mikä ryhmässä kasvaa ja kehittyy. Ehkä kyse on siitä, että tälläisessä ryhmässä voimme yhdessä olla voimakkaampia kuin kukaan miestä yksinään olisi. Ehkä kyse on omien pelkojen voittamisesta, omien rajojen rikkomisesta ja toisaalta puhtaasta esiintymisen ilosta ja toisten kanssa tekemistestä!

Sillä näytteleminen ei todellakaan voi olla pelkästään pelkojen kanssa tanssimista - siihen liittyy niin paljon iloa ja voimaa ja energiaa, että sitä ei kokematta edes todeksi uskoisi! Se  koukuttaa ja kantaa ja kasvattaa ja vie mukanaan - niinkuin tänään nähtiin näiden innokkaiden harrastajien kanssa! Jo ajatus ensi kesästä kiihdyttää!!!!

Minä parrasvaloissa??? IIK vai WAUH?

Mahtavan ihanaa oli viime viikonloppuna kuunnella miten innoissaan ja onnellisia olivat sellaisetkin ihmiset, jotka elämässään ensimmäistä kertaa olivat uskaltautuneet näyttämölle ja onnistuneet esiintymisessään! Somerolaiset tempaisivat tekemällä Suomi 100 v. ja Somero 150v.  - juhlavuoden pääjuhlaksi kavalkadin missä esiintyi lähes 100 ihmistä - kuoroja, näytelmäseurueita, yhdistyksiä ja yksittäisiä ihmisiä Kaija Parkon johdolla - aivan loistava tilaisuus, mahtava esitys ja kelpaisi malliksi kenelle tahansa!

Mia Raivikko Suomineitona oli LOISTAVA

Paitsi esitystä, ihailin juurikin sitä mieletöntä heittäytymisen määrää minkä näimme - henkilötkin jotka ensimmäistä kertaa olivat näyttämöllä, heittäytyivät esitykseen täysin rinnoin! Oli hienoa katsomosta käsin nauttia ja levätä esityksessä! KIITOS!!!

Olen tänä syksynä seurannut taas sitä, miten erilaisista lähtökohdista teatteria ja esityksiä tehdään. Silloin, kun esitys itse on tärkeä, kun esiintyjät heittäytyvät ryhmään mukaan ja kokevat tekevänsä yhdessä jotain yksilöä suurempaa, sellaiset esitykset tuntuvat olevan yleisön kannalta hienoimpia. Niistä välittyy katsojalle se rakkaus ja tekemisen into mikä nostaa katsojankin arkipäivän yläpuolelle.

Sellaiset esitykset taas,  joissa esittäjä kokee itse olevansa tärkeä... no, niistä välittyy juurikin se. Kuinka tärkeää esittäjälle tilaisuus on. Kuinka esittäjä nousee arkipäivän yläpuolelle. Mikä sekin on tärkeää.

Ohjaajana sitä tietysti miettii mikä on minkäkin esityksen paikka ja merkitys. Tärkeää on toki sekin, että teatteri antaa esittäjälle paljon, että esittäjä pääsee ihmisenä kasvamaan ja kehittymään. Tärkeää on tietysti teatterin mahdollistama tunteiden läpikäyminen ja ongelmien ratkaiseminen esittäjällekin.

Teatterin käyttäminen terapiana esittäjälle ei kuitenkaan välttämättä ole onnistuneen esityksen tae - usein juurikin päinvastoin. Mutta miten sanotaan esittäjälle loukkaamatta, että mitä jos harjoiteltaisiin ilman yleisöä niin kauan, että sinun ongelmasi on hoidettu ja sen jälkeen sitten tehdään sellainen esitys mistä yleisökin nauttii... Siis taidan oikeesti vastustaa tosi-teeveetä, siellähän juurikin kurkistellaan sitä esittäjän prosessia.

Harras toiveeni onkin, että tosi-teevee ei ryntää näyttämöille, että ohjaajilta löytyy selkärankaa esittäjien loukkaantumisen uhallakin pitää terapia-esitykset pois näyttämöltä ja päästää Someron kavalkadin kaltaiset, loistavat, sydämellä tehdyt esitykset parrasvaloinhin!!

Miksi kokeilisin jotain uutta?

Viime aikoina olen ihmetellyt taas luovien ihmisten, tai siis luovilla aloilla toimivien ihmisten, kaavoihin kangistumista. Kukaan ei pidä niin tiukasti kiinni olleesta ja menneestä ja siitä kuinka aina ennenkin on tehty kuin luovanalan ihmiset. Kulttuurin tekijät. Taiteilijat.

Jotenkin luulin, että luovuus tarkoittaa juurikin sitä, että kokeillaan, tehdä uudella tavalla uusia juttuja. Otetaan riskejä. Opitaan uutta. Kokeillaan. Ja välillä erehdytään.

Mutta ei. Ei sinne päinkään. Niin sanotut luovat ihmiset pitävät hampaat irvessa kiinni omasta totutusta tavastaan tehdä asioita, uuden kokeilemisen ehdottaminenkin saa heidät paniikkikohtauksen äärelle... MITEN SE ON MAHDOLLISTA????

Kulissit ei tarvi olla prameat kun tehdään!

Jokaisella tuntuu olevan tietty kaava millä tehdään asioita eikä sitä uskalleta mitenkään rikkoa. Edes pieniä muutoksia totuttuun prosessiin ei siedetä. Mitä luovuutta se muka on? Ei mitään, jos minulta kysytään. Ei sitten yhtään mitään. Se on monistamista. Toistamista. Kloonaamista. Ihan mitä vaan muttei luomista.

Ehkä sitten olen vaan kateellinen niille jotka onnistuvat ja osaavat, mutta minua hieman ärsyttääkin se, että juuri ne menestyvät jotka vuodesta toiseen toistavat itseään, tekevät samaa juttua kuin ennenkin, hieman erikohdasta ehkä aloittaen, mutta periaatteessa ihan samaa tuttua juttua kuitenkin. Ja suureen ääneen kutsuvat itseään taiteiljoiksi, luoviksi, ammattilaisiksi..

 Jos minä olen väärässä ja luovuus on juurikin itsensä toistamista, aina samalla tavalla tekemistä, rutiineista kiinni pitämistä, kaavan kertaamista, niin minä en kyllä sitten haluakaan olla luova.

Minä haluan ottaa riskejä, kokeilla, tehdä uudella tavalla, uutta. Haastaa vähän itseäni. Ja muita. Oppia. Kehittyä. Meni syteen tai saveen.
Onneksi täällä Kaurakedossa on syvät savimaat - jopa 60metriä, joten saveen voi mennä, ja täysillä!

Pliis - opeta kuluttamaan laajasti!!!!!!!!!!!!!

Minä kuulun vielä siihen ikäpolveen kun koulujen musiikkitunneilla opettiin musiikin historiaa, erottamaan soittimet toisistaan, erottamaan eri aikakausien musiikit toisistaan jne jne. Koulu paikkasi sitä tyhjiöö minkä televisio ja radio jättivät - ei kulkenut samaa populaarilinjaa.... Koulun orkesteri soitti klassistakin musiikkia, kuoro lauloi myös klassikoita, näytelmäkerho esitti pitkiäkin näytelmiä....  Ja ne surullisen kuuluisat nokkahuilut - kauheeta kun lapset pakotettiin soittamaan.. HALOO - lapset sentään oppivat ihan itse tuottamaan musiikkia, lukemaan nuotteja, käyttäämään käsiään ja päätään ja sydäntään. Ja voi voi, kun niin ei enää nykyään saa kiusata lapsia... Tästäkin voisin sanoa muutaman sanan. Mutten sano:) Miksi kaikki on nykyään niin toisin????

No ehkä sitten olen hieman kateellinen, mutta vähän harmittaa, että toiset voi esittää melkein mitä vaan, melkein vaikka ihan tyhjää ja toiset tulee sitten aina niitä katsomaan ja toiset tekee oikein hienoo työtä ja täyttä asiaa ja sit ne toiset ei tulekaan katsomaan....

Tässä nyt varmasti keski-ikäisen kukkahattutädin sisu nostaa päätään ja valittaa, mutta tottahan se on, että jos esitystä mainostetaan julkimon nimellä tai vaikka vaan stand-uppina, niin osa suomalaisista ryntää paikalle vaikka liput olis kuinka kalliita ja sitten jos ilmaiseksi näytetään jotain 'korkeampaa taidetta' vain pieni osa suomalaisista ryntää paikalle. Miksi on näin???? Miksi suomalaiset ei osaa käydä kuin vain ihan tosi rajoittuneesti kuluttamassa kulttuuria?

tekemällä itse oppii ehkä parhaiten - ainakin se on hauskaa!!

Miten saisimme koulujen ja päiväkotien opetussuunnitelmiin ja arkeen oikean taidekasvatuksen? Miten voisimme opettaa jo taaperoikäisille, että on erilaista musiikkia, teatteria, tanssia, kuvataidetta, valokuvia, vaikka mitä - kaikkea kannattaa kokeilla kerran tai kaksi ja vaikkei heti rakastukaan voi kaikesta oppia jotain?


Ai niin. Se raha. Nykyään ei voida tehdä mitään kun ei ole rahaa. Miten kummassa meillä ennen maailmassa oli niin paljon enemmän rahaa kuin nykyään? Miten ihmeessä opettajilla ja vanhemmilla oli niin paljon enemmän resursseja kuin nykyään? Huom. tarkoitukseni oli olla sarkastinen. Minun nuoruudessani ei todellakaan oltu rikkaita.

Nyt seuraa harras pyyntö: Pliiiis tee meille kaikille palvelus ja tee harkitusti kulttuurityötä menemällä esitykseen joka on vähän siellä mukavuusalueen äärillä, opeta itsesi ja ystäväsi ja lapsesi ja naapurisi tai kenet tahansa itsellesi tärkeän henkilön nauttimaan erilaisista esityksestä, niistä vaikeistakin, niistäkin joiden jälkeen vasta seuraavana päivänä koet ahaa- elämyksen. Jos rakastat oopperaa - käy hevi-konsertissa. Jos rakastat jazzia - käy tanhu-esityksessä. Jos rakastat telkkaria - käy teatterissa. jne. Ja ota kaveri mukaan. Osta joululahjoiksi lippuja konsertteihin, teatteriin, näyttelyihin.... Vie syntymäpäiväsankari elokuviin. Seikkaile lastenlasten kanssa lastenteatterissa jne.

Silloin kiittää (paitsi tietysti minä)  myös aivot ja hermot ja tulevatkin sukupolvet kun meillä vielä riittää tekijöitä ja kulttuurin kuluttajia!

Siis KUKA on asiantuntija????

Näyttelijäkö vuorovaikutuksen asiantuntija ja oikea opettamaan yritysjohtajille vuorovaikutuksen keimuroita? Mitä??? Kuka tumpelo niin väittää? Ja millä ihmeen perusteilla? Anteeksi vaan, mutta nyt hyvä radiossa tämän väitteen ääneen lausunut näyttelijätär, nyt minun on oltava kovaan ääneen täysin erimieltä!!!!!!!!!!

Tiedän todellakin sohaisevani muurahaispesään ja käärmeluolaan ja vaikka minne, mutta nyt on ihan pakko avautua taas! (Jos näet punaista jo nyt, älä lue eteenpäin!!)

Viestintää on niiiiin monenlaista mutta vuorovaikutus on viestinnän ehkä vaikein laji. Näyttelijä on asiantuntija tunteiden esittämisessä, erilaisten tyyppien esittämisessä, eri ikäisten, näköisten, kokoisten jne. esittäjänä näyttelijä, jos on hyvä, on siis hyvä. Sitä en kiellä. Tämän myönnän jopa  mielelläni.Tai no, ehkä näyttelijä vähän saa apua ohjaajaltakin joskus...

Mutta VUOROVAIKUTUksella ei ole mitään tekemistä näyttelemisen kanssa. Päin vastoin, sanoisin nyt kokemuksen ja vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että hyvinkin monet näyttelijät ovat todella huonoja vuorovaikuksessa näyttämön ulkopuolella! Näytteleminen vaatii omaan napaan tuijottamista - näyttelijän täytyy koko ajan miettiä miten hänen eleensä tulkitaan. miltä hän näyttää ja kuulostaa. Hänen on pakko keskittyä itseensä. Ja improvisaation ulkopuolella hän toistaa toisten kirjoittamia dialogeja ymmärtämätttä välttämättä edes miksi hän sanoo niin kuin käsikirjoituksessa lukee (jos hän ymmärtäisi hän ei itsepintaisesti yrittäisi aina välillä muuttaa annettua tekstiä!!)

Mutta vuorovaikutus on vastaanottajalähtöistä, asialähtöistä ja aina kahden tai useamman välistä toimintaa. Kun näyttelijä tekee esityksensä, hän harjoittelee etukäteen, noudattaa annettuja ohjeita ja käsikirjoitusta, paitsi tietysti improvisoidessaan, vaikka sekin noudattaa tiettyjä  lainalaisuuksia.

Vuorovaikutuksessa toimitaan tunteiden kanssa, oikeissa tilanteissa, oikeiden ihmisten kanssa - haloo!!! Tottakai joku näyttelijäkin voi olla vuorovaikutuksen asiantuntija -kuka tahansa voi olla. Mutta näyttelijät ryhmänä eivät todellakaan ole!!! Eivät edes ohjaajat. Ryhmänä. Ei mikään ryhmä lähtökohtaisesti ole. Ymmärtääkseen vuorovaikutusta on ymmärrettävä viestinnän, psykologian, antropoligian, käyttäytymistieden yleensä lainaloisuuksia, on oltava empaattinen ja sympaattinen, kulttuuritietoinen, ja jos sitä sitten tahtoo opettaa toisille on myös oltava äärimmäisen herkkävaistoinen ja TAITAVA opettaja - anteeksi vaan - mutta missä näyttelijänkoulutuksen vaiheessä taas tämä kaikki opetataankaan? Ai niin .EI MISSÄÄN!!

Anteeksi. Mutta jos menee laukomaan ihan hulluja asioita radioon, on osattava odottaa myös täydenlaidan kommentteja takaisin.
Näin.

todella monipuolinen teatterikesä!

Tämä kesä on ollut hauska teatterikesä toistaiseksi varsinkin siksi, että esitykset ovat olleet niin hirvittävän paljon toisistaan poikkeavia -osa jopa yllätyksellisiä. Ja osa tietysti sitten taas kaikkea muuta.....

Tunnustan heti olevani hyvin tarinallisen teatterin ystävä. Minä rakastan sitä, että esityksessä on juoni, punainen, tai mieluummin tietysti kultainen, lanka jota seurataan ja joka johtaa jonnekin. Hajanaiset, irralliset kohtaukset jotka vain sattuvat olevan peräkkäin, eivät yleensä sytytä minua. Varieteeteatteri on niin supervaativa teatterin laji, että se harvalta onnistuu. Varsinkin yleisöltä se vaatii paljon. Siksi esityksen tulisi auttaa yleisöä pysymään juonessa mukana - tai ainakin siirtymään jouheasti kohtauksesta toiseen.

Kun nyt kerran aloitin, voin tehdä toisenkin tunnustuksen: en oikein tykkää siitä, että vanhoja klassikoita tehdään aina vaan uudestaan ja uudestaan ja yritetään väkisin hakea niihin jotain uutta tulokulmaa, niinkuin nykyään sanotaan. Minkätakia on pakko tehdä tuttua jos kuitenkin haluaa tehdä uutta? Taas vaadittaisiin yleisöltä aika paljon että pysyisi ohjaajan aivoituksissa mukana....

No. Olen nyt sitten istunut katsomassa kaikenlaista teatteria ja ollut yllättynyt, niin positiivisesti kuin muutenkin. Ja vaikka tiedän, ettei minun mielipiteeni ole se ainut oikea, eikä ehkä kaikkia kiinnostakaan, kerron sen kuitenkin. Ja vahvasti.

Jos tekee klassikoita, on viisainta tehdä se hyvin (niinkuin tietysti kaiken mitä tekee). Mutta varsinkin klassikot. Ja nyt olen taas nähnyt, että klassikonkin voi tehdä perinteisesti, vahvasti, tuoreena. Huh - vieläkin olen innoissani kun suomisatatunnelmissa tehty klassikko oli täynnä energiaa ja osaamista ja taitoa ja ajatusta. Ennenkaikkea AJATUSTA. Kunnioituksella tehty ja yleisöä arvostaen. Kiitos.

No. Sitten olen nähnyt stiä toista - osaamista on, joo, mutta kun kaikki menee koheltamiseksi, kun kaikki -idean -poikasetkin laitetaan varmuuden vuoksi samaan esitykseen, tulee yleisössä tunne, että esittäjätkin pelkäävät ettei huomista ole, eikä mitään voi siksi säästää tulevaan...

Ehkä vika siis onkin siinä, että olen liian hidas katsojana, liian kankea, liian vähän yllätyksistä pitävä? Ei - yllätyksiä minä rakastan, olen aina rakastanut. Ja liikuttua haluan, ja  eläytyä, ja nauraa, ja itkeä. Mutta hämmentymistä ja eksymistä inhoan. En halua eksyä teatterin katsomossa, en pudota kärryiltä.

Jä juuri nyt taas kerran päätän, etten ikinä kirjoita mitään kenellekään (päätös jota tässä juurikin

rikon!!!) koska en kuitenkaan ole sieltä hankalimmasta päästä mitä katsojiin tulee-  jos minun tyydyttämisenä on jo näin vaikeaa, miten mahdotonta sen täytyykään olla jonkun toisen kanssa???

Onneksi tämä kesä on kuitenkin toistaiseksi kokonaisuutena ollut parempi kuin viimekesä. En ole vielä kertaakaan päättänyt, että tänne en enää tule. Viime kesänä tein senkin. Kyllä minä sentään vähän arvostusta katsojana odotan, vaikka tekijöillä olisi miten hauskaa keskenään..... tehkööt keskenään minunpuolestani - mikä pakko minun on joka paikkaan änkeä itseni?

Mutta hattua nostan kokeilijoille, uuden etsijöille, itsensä ylittäjille - mikään ei kehity jos mitään ei kokeilla! Eläköön kehittyvä teatteri!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

ps. Jos nyt fiksuna lukijana mietit miten ihmeessä nuo kuvat liittyvät tähän tekstiin, voin vastata ettei ne liity mitenkään. Niiden tarkoitus on selittää miltä tuntuu katsoa esitystä minkä kaikki palaset eivät sovi yhteen- vähän hankalaahan se on........

Katse jo tulevassa

Tämän vuoden esitykset on vielä kesken, ensi viikonloppuna on vielä kolme esitystä joita odotan innolla. Mutta...
Ensi vuoden näytelmä kaihertaa jo jossain takaraivossa ja yrittää väkisin raivata itselleen tietä. Huomaan lopettavani lauseeni taas kesken kun yhtäkkiä keksin jonkun mielenkiintoisen näkökulman, jään tuijottamaan tyhjänä eteeni kun mietin, että entä jos se olisikin noin.....  Katseeni on siis kääntynyt sekä tulevaan että menneeseen - ensikesään ja 1700-luvun loppuun jolloin ensimmäinen varsinainen pitkään toiminut lasitehdas suomeen perustettiin. Ja aivan tähän naapuriin, Åvikin kartanon maille, tänne Jurvalankylään!!!

Vähän tässä vaikeutta lisää se, että tiedän Somerolla olevan tosi osaavia ja loistavia historian kuvaajia ja tuntijoita. Tiedän meillä asuvan yhden suomen loistavimman historiallisten romaanien kirjoittajan. Ja tiedän,etten itse tiedä mitään. TAi siis tiedän, mutta hyvin rajallisesti. Siksi harmittelen välillä, että onko pakko ängetä kirjoittamaan historiasta kun nykyhetkenkin kuvaaminen on tarpeeksi haasteellista.

Mutta jostain syystä tämä jäärä pää ei suostunut taaskaan kuuntelemaan järjen ääntä vaan itsepintaisesti pitää kiinni ajatuksesta, että tavalla tai toisella onnistuu kirjoittamaan 1748 - perustetun lasitehtaan historiasta näytelmän....

Ja se ajatus, että olen itse asunut yli kymmenen vuotta kartanossa jonka 'herrana' on ollut kaksikin lasimestaria on niin tärkeä yhtymäkohta mukamas ettei sitä voi ohittaa. Ja se, että teen Jurvalankylässä teatteria - samassa kylässä missä tuo lasitehdas on sijainnut.... senhän on oltava merkki siitä, että tämä näytelmä on kirjoitettava? Eikö?

Toivon totisesti, etten uppoa kovin syvälle tähän 60-metriseen savikerrokseen mikä täällä jalkojeni alla on ennenkuin koko projekti on valmis......

Alkukesä on loistavaa kesäteatteriaikaa? Onko?

Suomen kesä on niin ihana - lämmin ja kaunis, mansikat tuoksuu, heinä kasvaa, ihmiset kulkee kepeissä vaatteissa ja kaikilla on niin rento kesämieli..... Oikeesti vai?
No ei.... vettä sataa, tuulee järjettömän kovin, teltat hajoo, ihmiset yrmistelee kodeissaan peittojen alla villasukat jalassa, rakeita tulee aina välillä lumisateitten välissä.... lämpötila on just ja just nollan yläpuolella... päivisin! Sormet jäätyy ilman hanskoja...

Ja kuka hullu siellä kylmässä  tekee teatteria? No suomalainen teatteri-intoilija jonka rakkain harrastus nyt vaan sattuu olemaan kesäteatterin tekeminen. Jolla ne villasukat on piilossa korkokengissä ja sauna on valmiina lämmittään sen hullun harrastajan joka ilta harjoituksissa tai esityksissä jäätymisen jälkeen.

Ja aina välillä joku rohkea puolihullu löytyy sinne katsomon puolellekin. Istumaan vilttien alle,
hytisemään kylmässä nauttiakseen loistavasta esityksestä. Jonka ne ihan hullut harrastajat tekevät tosissaan ja täydellä sydämellä!

Suomalainen ilmasto ei ehkä aina tue teatterintekemistä ulkona mutta suomalainen luonteenlaatu sitäkin paremmin! Ääriolosuhteet, ääriluonnonilmiöt ja ääritilanteet tuovat esiin sen suomalaisuuden perustan joka on niin täydellisen ihanaa: sitkeyden, huumorintajun, peräänantamattomuuden ja tilannekomiikantajun. Parhaat naurut on naurettu 'bäkstagella' umpijäässä kun mikään ei toimi, suurin yhteenkuuluvuudentunne tunnettu rankkasateessa kun näytelmä vaan rullaa eteenpäin likomärkien näyttelijöiden viedessä roolejaan täysillä eteenpäin. Ja paras rentoutuminen on se tunne saunanlauteilla raekuuroisen harjoituksen jälkeen kun taas on selvitty!

Nyt taas kyllä tuntuu, ettei mikään saa lopettamaan tätä hullua harrastusta - päinvastoin!! Kiitos taas kaikki ystävät - ihan ja/tai vähän hullut:)

Vuoroin vieraissa

Tänään oli harvinainen vapaapäivä. Meillä oli  Myötätuulessa eilen ylimääräiset harjoitukset ja ehdin muutenkin tekemään pois jaloista monta rästihommaa -  joten tänään sain  rauhassa viettää oikein kunnollista vapaapäivää. Mitä tein? No, vein äitienpäiväkukat haudoille päivää etuajassa. Ja.

Ja menin kesäteatteriin. Tai siis kesäteatterin harjoituksiin! Kyläsepällä harjoiteltiin innolla ja sinne änkesin itseni katsomaan harjoituksia. Voi miten ihanalta tuntui. Monta, monta vuotta näyttelin aina kesät Kyläsepällä -  koko kesän! Alkukesä kului harjoituksissa ja loppukesä esityksissä. Viime kesä oli ensimmäinen kun en loppukesää viettänyt siinä pihapiirissä.


Mutta miten mukavaa olikaan verestää muistoja ja nähdä tuttuja!! Kukaan, joka ei ole itse näytellyt teatterissa, ei ehkä käsitä sitä ainutlaatuista yhteyttä minkä teatteri ihmisten välille rakentaa! Tänään näin entisen mieheni, petturi sulhaseni, itsekkään veljeni ja monta muuta sukulaista joiden olemassaoloa en edes muistanut - mutta jotka tunnistin omikseni heti kun näimme!!Vain teatterin lava ja takahuone
voivat rakentaa tälläisiä lankoja ihmisten välille!

Näyttämöllä on pakko luottaa toiseen ja muuttaa todeksi se minkä käsikirjoittaja on tekstiinsä kirjoittanut. Näyttömöllä on luotava illuusio todeksi ja näyttäydyttävä haavoittuvastikin käsikirjoittajan kaavailemassa roolissa - olkoon se sitten petturi, juoppo, äiti tai rakas - ja se on tehtävä yhdessä toisten kanssa. Siitä syntyy se yhteys näyttelijöiden välille, se käsittämätön läheisyys mikä sitten taas katoaa jonnekin kun esirippu laskee. Se katoaa, muttei unohdu! 

Kiitos Kyläseppä kun sain viettää näin ikimuistoisen vapaapäivän!!!

Yks tykkää äidistä....

Otsikko on lohdullinen minulle, joka olen sekä äiti, tytär että isoäiti - joku varmasti tykkää! Se on hieno juttu se, sillä jokaisen ohjaajan / käsikirjoittajan tavoin taas tähän aikaan vuodesta epäilen kaikkien tykkäämistä - kuka tumpelo minun käski taas kirjoittaa näytelmä! Eihän tästä voi kukaan tykätä!!!

Mutta onneksi joku tykkää. Siitä olen ihan varma. Yhtä varma kuin siitäkin, ettei joku tykkää. Joku ei tykkää kun on niin vähän näyttelijöitä (tasan kuusi). Ja joku tykkää kun ei oo ihan valtavasti näyttelijöitä (edelleen ne kuusi). Ja minä tykkään kun on niin loistavat näyttelijät (siis ne viisi, itsestäni en ole ihan varma:))

Tässä me neljä viimeksi lumisateessa harjoitelleet

Tässä näytelmässä meitä  naisia on myös kolmessa polvessa- on mammaa, Unelmaa ja Alinaa ja meitä muita. Ja varmasti meistä joku ärsyttää ihan kamalasti. Ja joku meistä ihastuttaa ihan mahdottomasti. Ja lähes kaikki tulevat olemaan meistä erimieltä keskenään. Ja joku miestä puhuu liian nopeasti. Ja joku toinen ei katsonut tarpeeksi yleisöön. Ja kolmannella oli ihan kamalat vaatteet. Ja neljännellä oli loistava puku. Ja viides ei muuten vaan ollut rooliinsa sopiva. (se yksi mies pääsee vähemmällä arvioinnilla - sitä käy varmaan vähän sääliksi kun se on ainut!!)


Mutta se on varma, että lähes jokaisella teatterissa kävijällä tulee olemaan meistä selkeä mielipide. Ja niin kuuluukin olla. Siihenhän me pyrimme. Yritämmekin herättää tunteita. Kuka tätä muuten tekisi?
Yritämme roolisuorituksillamme herättää katsojan pohtimaan niitä asioita joita näytelmällä haluamme nostaa esille - ja näin tehdessä asetamme itsemmekin arvostelulle alttiiksi.

Ja koska näyttelijöitä on vain kuusi, joutuu jokainen meistä kantamaan aika ison vastuun omilla harteillaan. Jokainen meistä joutuu rohkeasti kantamaan tätä herättelyn 'taakkaa' ja vastaamaan kuitenkin sitten omilla kasvoillaan yleisön kritiikkiin. Mutta näin saa myös sitten vastaanottaa kehut:)!!

Rehellisesti täytyy myöntää, että oikeesti tässä vaiheessa tykkään valtavasti meidänkin näytelmästä - yleensä tykkään, niitä näytelmiä on aika vähän mistä en tykkää - enkä kehtaa nyt tähän laittaa niistä listaa!! Reippaasti käymme rekkain alle - on nyt meidän tunnuslauseemme - rinta rottingilla, syteen tai saveen!

Taas muutetaan.. anteeksi miehet!!

Viime kesänä pystytettiin Myötätuulen teatterin katsomo työllä ja vaivalla tuohon etupihalle. Ajattelin, että valmis kuisti tarjoaa mahtavan näyttämön ja talo siinä toimisi kaikupohjana ja heijastaisi äänen hienosti katsomoon. Ja niinhän se toimikin. Paitsi, että aurinko paistoi katsojien silmiin. Vessat oli lähellä mutta tiellä kulkvat autot häiritsi välillä kuuluvuutta. Ja latisti tietysti vähän tunnelmaakin.

Koko syksyn ja vähän talveakin mietin ja pähkäilin ja sanoin siirtäväni koko teatterin talon taakse pellolle. Tuuleen ja tuiskuun. Keskelle aukeeta. Saviseen maastoon. MUTTA talo olisi ohi kulkevien autojen ja teatterin välissä.

Sitten Caruna kaivoi sähkökaapelinsa pellolle ja mylläsi sen kamalaan kuntoon. Savikasoja on vähän vaikea edes kuvitella elämyksellisiksi... joten:

Lumien vähetessä sitten päätin, että teatteri siirretäänkin tontin toiseenpäähän, entisen tenniskentän päälle. Korkeat kuuset suojelevat suuremmilta tuulilta ja savimaat on jo valmiiksi nurmikon alla piilossa. Ja sinne sitten rakennetaan katos - ei sada katsojien päälle eikä paista aurinko silmiin. Näyttelijä-parat sitten onkin tänä kesänä ilman kattoa ja saavat auringon silmiinsä silloin kun ei sada. Tasan ei mene onnen lahjat...  Varmaan ensi talven mietin mitä teatterille nyt tehdään....

Ja miehet on tietysti ne jotkä tässä kärsii -  teatterin siirtäminen tontin toiseen laitaan ei nimittäin ole ihan yksinkertainen projekti. Katon rakentaminen vaatiin suunnitelmia, laskelmia ja mitä erilaisempia asioita huomioonotettavaksi - onneksi isä-Eero on kärsivällisesti piirtänyt ja laskenut! Ja taas piirtänyt.

 Antti-Jussi, Erik ja  Petteri on viime päivät pystyttäneet tolppia, 'juurruttaneet' katsomoa, suoristaneet. tasoittaneet, siirtäneet ja kiilanneet - uskomattoman loistavia tyyppejä!!! Toivottavasti en ikinä joudu tekemään mitään ilman heitä!!!

Leilan kanssa sitten on mietitty näyttömöä, kokoa ja sijaintia. Suuntaa ja seiniä. Huh -huh! Teatterin tekeminen olisi aika helppoa jos saisi vaan kirjoittaa ja ohjata. Mutta aivan uskomaton määrä palasia on saatava kohdalleen ennenkuin voidaan oikeasti 'vaan' näytellä ja esittää yleisölle hienoa teatteria. Varmasti olen vielä monta kertaa ihan paniikissa ennen ensi-iltaa - en ole oppinyt jonglööraamaan vaikka kerran päiväkausia yritin opetella. Nyt tuntuu, että täytyisi oikeasti pitää ainakin viittä palloa yhtä aikaa ilmassa....

Mutta kuten sanoin - onneksi en ole yksin! Onneksi ympärillä on mahtava tiimi joka osaa heitellä palloja ja ottaa koppeja ainakin yhtä hyvin kuin Jokioisten Koetuksen pesäpalloedustusjoukkue!

paras näyttelemisessä on.....

Tämän kesän näytelmäryhmän (siis Mamma marttyyrin) kanssa yhtenä päivänä haastattelimme toisiamme tutustuaksemme paremmin. Kysymyksiä ei ollut mitenkään ohjattu tai etukäteen päätetty, jokainen sai itse päättää mitä kysyy ja vastaa:) Ja samalla otimme kuvia toisistamme  -hankalinta oli ehkä kuvattavana oleminen....

Oli tosi mielenkiintoista jälkeenpäin lukea mitä olimme kysyneet ja vastailleet. Kaikkia tuntui kiinnostavan mikä näyttelemisessä on parasta, miksi käytämme vapaa-aikaamme teatteria tekemällä. Yhdessä tekeminen. yhteishenki ja uusiin ihmisiin tutustuminen olivat ne syyt jotka nousivat esiin.

Meitä on pieni ryhmä, vain kuusi näyttelijää ja se aiheuttaa sekä haasteita, että mahdollisuuksia. Haasteellista on se, että pieni ryhmä tekee koko näytelmän - vastuu on siis jokaisella suuri. Ei ole ketään kenen selän taakse voisi piiloutua. Ei ole ryhmää johon voisi hukkua. Mahdollisuuksia sikäli, että me todella opimme tuntemaan toisemme. Tiedämme toistemme vahvuudet ja heikkoudet, tiedämme milloin toinen tarvitsee apua ja milloin vapautta. Pienessä ryhmässä yhteishenki on entistäkin tärkeämpi - säröt eivät huku vaan kasvavat ja siksi toimeen on oikeastaan tultava.


Pieni ryhmämme tiivistyy ihanasti - ikähaitarimme on  12 -74 vuotta. Aika harvassa harrastuksessa voi oikeasti näin eri ikäiset tekijät toimia yhdessä tasa-arvoisina, toisiaan tukien, yhdessä kehittyen. Hattua nostan koko ryhmälle. Tietysti se näkyy, että nuorimmat ryhmäläisemme ovat niitä konkareita joukossa. Heillä on yllättävän paljon näyttömökokemusta. Mutta ihanaa on se, että vaikka joukossa on myös melkein ensikertalaisia, ei jakoa uusiin ja vanhoihin ole syntynyt, päinvastoin!

Ja aivan varma olen siitä, että kun ensi-ilta tulee, näkyy se myös näyttämöllä, että luotamme ja uskomme toisiimme.

Teatterin tulevaisuus on hyvissä käsissä

Tulee usein valitettua kaikenlaisesta. Välillä asiasta ja välillä vähän turhaan. Mutta nyt täytyy  kehua. Kun syytä on.

Olen tehnyt aktiivisesti omien teatteriproduktioiden kanssa töitä melkein kymmen vuotta. Tarkalleen ottaen ensi vuosi on kymmenes. Ja koko ajan, ensimmäisen vuoden kulisseissa ja väliaikatyttönä, sitten näyttämöllä, on toiminut nuori näyttelijä, Enni. Aluksi vuorosanoja ei oikeastaan ollut kuin muutama, sittemmin niitä on tullut lisää. Jokaisessa harjoituksessa hän on käynyt reippaasti ja tsempannut kaikkia muitakin jaksamaan. Vaikka on ollut pienin paikalla. Aluksi toki tärkeintä oli varmaan väliaikakahvit ja eväsvoileivät mutta pikku hiljaa keskiöön nousivat omat ja muitten roolisuoritukset.


Viimeiset kolme vuotta Enni ja  toinen loistava nuori nainen, Elviira, ovat yhdessä vetäneet ihan täysipitkät ja koko näytelmän kestävät, keskeiset roolit hyvin suveneeristi. Ammattimaisesti. Vaikka heidän matkansa harjoituksiin kestää kolme tuntia edestakaisin. Vaikka me aikuiset emme aina yllä heidän tasolleen. Vaikka me aikuiset aina välillä unohdamme vuorosanamme ja sotkemme heidänkin esitystään. Vaikka me aikuiset aina välillä harjoituksissa intoudumme puhumaan kaikesta muusta kuin näytelmästä. Kertaakaan en ole kuullut valitusta. En edes autossa matkalla harjoituksiin tai kotiin.


Ja kyllä on pakko sitten kehua yksi ihan mahtava nuorimieskin tähän samaan syssyyn. Konsta on tosi pienenä muutaman vuoden 'päässy' äitinsä kanssa harjoituksiin ja odottanut tuntitolkulla kun me harjoitellaan. Ja jaksanut vielä käydä melkein kaikki esityksetkin katsomassa. Rutisematta. Ihan mielettömän mahtava tyyppi.  Aluksi ei ihan kauheesti meidän kanssa jutellut, ujostutti, mutta viime vuonna osasi jo meidän vuorosanatkin paremmin kuin me. Kiitos Konsta. Usein kaipaan sinua ja hevosia nykyään. Toivottavasti ensi kesänä tulette taas näytelmään!

Lopuksi täytyy myös innolla kertoa miten hieno ja asianatunteva teatterinkuluttaja Ennistä on tullut: kuukausi sitten  hän jo varmisti, että teatterilehti ilmestyy tänäkin vuonna. Että voimme sitten ajoissa suunnitella miten ehdimme kaikki ne kesäteatterit näkemään mitkä haluammekin. Viime kesänä kun jäi yksi väliin aikataulullisista syistä. Teatterin tulevaisuus on hyvissä käsissä!

Kulttuuria? Turhuutta?

Jälleen kerran olen ällistynyt sitä miten kapeasti osaamme katsoa asioita omalta kannaltamme ja miten vähän ymmärrämme kokonaisuuksia!! Ja miten vaikea on määritellä eri asioita, kuten nyt esimerkiksi kulttuuria.

Olen tosi pitkään tehnyt taidetta ja kuluttanut erilaisia kulttuuripalveluja. Olen ollut ylpeä suomalaisesta tekemisentasosta ja kulttuurin monipuolisuudesta. Me osaamme paljon ja teemme sitäkin enemmän. Ja usein osaamme tehdä kulttuuria hymyssä suin - nauttien tekemisestä.


No. Nyt sitten olen hämmästyneenä kuunnellut, en huonoa tekemistä vaan sitä miten määrittelemme kulttuurin!! Miten on mahdollista, että vielä nykyäänkin on niin paljon niitä joille kulttuuri on vain ja ainoastaa musiikkia tai niitä joille taide on vain ja ainoastaan kuvataidetta????????????????????????????????????????????

Haloo Suomi - haluan nyt taas muistuttaa, että maailmassa on niin paljon muutakin kuin musiikkia ja kuvataidetta! Entäs tämä minulle rakas teatteri?? (juuri näiden samaisten ahtaasti ajattelevien ihmisten mielestä kesäteatteri varsinkin on vanhanaikaista, kuolevaa kansanperinnettä, jolla on vain marginaalinen arvo!) Entäs minulle hyvin läheinen runonlausunta?? (juuri näiden kapeakatseisten ihmisten mielestä tämä siis on jo kuollut osa suomalaisuutta!) Entäs valokuvaus?? (selvästi arvostustaan menettänyt kun kaikilla on kännykamerat!) Entäs kirjallisuus?? (eihän kukaan enää nykyään mitään lue!) Entäs tanssitaide?? (eihän kukaan nykyään enää mihinkään liiku!) Entäs performansitaide?? (no tätähän ne kapeatihmiset eivät ole koskaan laskeneet kunnon kulttuuriksi!) Entäs kaikki muu???????(mikä??)

Aivan yhtä älytöntä kuin väittää, että kaikki urheilu on jääkiekkoa, on väittää, että kaikki tärkeä kulttuuri on musiikkia.  En siis todellakaan vastusta jääkiekkoa (olen jopa käynyt 2 liigatasoista otteluakin katsomassa:)) enkä musiikkia - päinvastoin. Rakastan musiikkia. Musiikki kuuluu olennaisena osana elämääni. Kiinteästi. Ja Tappara on edelleen suosikkijoukkueeni - anteeksi Jokerit, olette hyvä kakkonen!

Mutta niin kuuluu moni muukin asia. Olen nyt isomman kiukun laskeuduttua vain hyvin kiitollinen siitä, että elämääni kuuluu monenlainen kulttuuri. HYVIN monenlainen.
Ja sen saman kokemuksen haluaisin jatkossa turvata muillekin ihmisille.

Joten lupaan taas taistella tulisieluisesti kaikenlaisen kulttuurin edistämisen puolesta. Vilpittömästi.
Ehkä eniten kuitenkin teatterin ja sanataiteen. Mutta en ainoastaan niiden.

Ihanaa - talvi tulee ja teatteri sen myötä!!

Niin paljon olen aina rakastanut talvea ja nyt vielä enemmän! Talviteatteri tekee talvesta aivan erityisen - uskomattoman arvaamattoman ja jännittävän! Jos tekee esityksen pihalle helmikuun puoleenväliin, ei todellakaan voi luottaa siihen, että ilma on hyvä  mutta siihen voi luottaa, että kylmää on!
Kerran aikaisemmin uskalsimme tehdä 'kesäteatteria' pihalle ja nyt uudistamme kokemuksen. Ensimmäisellä kerralla sattui aivan uskomattoman hieno keli, pari astetta pakkasta, aivan aavistus utuista lumisadetta... ihanaa! Nyt en usko, että käy ihan niin hyvä tuuri, mutta ei tarvitse tällä kertaa näyttelijöiden kuitenkaan palella, onneksi!
Viimeksi käsikirjoitus vaati suihkukohtausta - no, Ari reippaana miehenä riisuuntui sukkahoususilleen. Niin, luit oikein, sukkahoususilleen! Hän kävi ostamassa itselleen yhdetkoot ja
värisi sitten niillä ja ilman paitaa! Rohkea teko, ja rohkea mies!
Tänä vuonna näyttelijät puetaan pilkkihaalariin ja talvitakkiin, joten kenenkään ei tarvitse sen puolesta palella. Toivottavasti yleisö pukee tarpeeksi ylleen etteivät jäädy katsomoon!

Jotenkin vaan ystävänpäivään sopii tälläinen talvinen hulluttelu - ystävänpäivänä voi tehdä hauskoja ja jännittäviä asioita joita ei välttämättä muuten tulisi tehtyä. Elämään kuuluukin vähän taikaa ja paljon ystävyyttä, minun mielestäni. Ja elämän hauskat hetket ovat vielä haskempia jos ne voi jakaa
ystävien kanssa.