Ensi-ilta on aina jännittävä, ja kirkkonäytelmäpiirin ensi-ilta tänään oli vieläkin jännempi! Mukana oli pitkään harrastaneita näyttelijöitä ja ihan ensikertaa näyttämölle uskaltavia untuvikkoja. Se ei kylläkään lisännyt jännitystäni - jotenkin kyllä luotin näyttelijöihin ihan täysillä - kaikki muu sitten jännittikin!
Kun ihmisille sanoo, että vuorossa on kirkkonäytelmä, huomaa heti, ettei suurimmalla osalla ole oikein käsitystä siitä mistä on kyse. Kirkossa -esitettävä -hartaan- puuduttava -näytelmä on ilmeisesti se mitä suurimmalle osalle tulee mieleen. Enkä ihmettele. Niin minullekin varmaan tulisi, jos en olisi niin onnekas, että olen saanut olla kirkkonäytelmäpiirissä mukana jo vuosia! Ensin tulin ryhmään vähän vahingossa ja sitten totuin ryhmään niin, että Riikan eläköidyttyä ja ryhmän ollessa 'jäähyllä' kaipasin sitä suunnattomasti!
Kirkkonäytelmä ei välttämättä tapahdu kirkossa, meillä oli tänäänkin ensi-ilta seurakuntatalolla, mutta aihe on tietysti jotenkin rajattu koskemaan uskoa - mutta käsite on hyvin vapaa. Ne näytelmät, joita olemme esittämeet kirkoissa, ovat kyllä sävähdyttäneet aivan erikoisesti. Kirkon rauhallinen ja lohdullinen ilmapiiri tuo näytelmään oman ainutlaatuisen elementtinsä, sen myönnän. Vaikeakin asia muuttuu käsiteltäväksi kun armo on niin käsinkosketeltava kuin se kirkossa on. Mutta tämä on kyllä minun oma henkilökohtainen mielipiteeni, ei mitenkään tutkittua juttua!
Tänään esitimme näytelmän ANTEEKSI jossa käsitellään anteeksi-antamisen vaikeutta ja sitä miten anteeksi voi ehkä oppia antamaan. Koska olen itse sen kirjoittanut, seison tietysti koko tekstin takana, mutta jännitin silti mahdottomasti yleisön reaktioita. Näyttelijät olivat tekstin luettuaan ensin hiemän hämillään: miten tätä muka voi esittää? Eihän tässä tapahdu mitään! Ja oikeassa olivat, eihän siinä mitään tapahdukaan, mutta onnekseni teksti tuntui kantavan koko tunnin ajan ja pitävän yleisöä jonkinlaisessa otteessaan. Onneksi.
Sillä ne perhoset mahassa tuntuivat todella enemmän kurjilta jotka raskain siiveniskuin pyorivät ympyrää ja etsivät pakoreittiä.... Mahdollisimman kauas ... Harjoituksissa näyttelijät olivat lähes liikumattomia, vaikka kuinka yritin vakuuttaa, että liike on hyvästä... Samoin he keskittyivät useinkin omiin vuorosanoihinsa, niinkuin helposti tekee kun opettelee rooliaan....
Esityksen alkaessa huomasin kuitenkin, että kaikki sujui taas kuin tanssi Jokainen liikkui, kuunteli toista ja reagoi toisen puheisiin. Näytelmä otti myös esittäjät lumoihinsa ja yhdesä yleisön kanssa muodostimme oikean teatteri esityksen josta sietää olla ylpeä! Vaikka samoimme joitain asioita suoraan ja toisia kiertäen, emme olleet hurskastelijoita emmekä puuduttavan tylsiä - puhuttelimme yleisöä ja herätimme heissä ehkä ajateltavaakin....
Mutta kyllähän kirkkonäytelmä vaatii käsikirjoittajalta ehkä enemmän kuin kesäteatteri. Kesällä voi olla keveä jos tahtoo, voi heittäytä hulluttelemaan ja rakastuttaa ja vihastuttaa ja ihastuttaa jne, ilman suurempia syväsukelluksia. Mutta kirkkonäytelmän perusajatus jo on, että sukeltaa syvälle ja tuo pintaa oivalluksen helmiä... eikä yleisö tunnu tykkäävän mistään viljellyistä helmistä, aitoja niiden olla pitää... Tästä ne kurjet vatsassa johtuvat. Juuri siitä pelosta, ettei ole osannut kirjoittaa tarpeeksi oivaltaen tarpeeksi syvää samalla viihdyttäen....
Onneksi tämän kerran voin taas huokaista - ohi on, ja hyvin meni, ja into tehdä lisää taas vaan kasvoi!!! Kiitos Jokiläänin kirkkonäytelmäpiiri ja ihana yleisö!
