Kiusallinen, katoava teksti

Tänään kävi juurikin niin: loistava ajatus, teksti, valmiina päässäni katosi ennenkuin sain sen paperille. Luin paikallislehden nettisivulta inspiroivan lauseen ja heti syntyi mielessäni palava halu kirjoittaa siihen liittyvästä omasta kokemuksestani. 'Juuri noin - se tuntuu juuri tuolta! Toi selittää sen'. Ja niin muotoutui päässäni melkein valmis blogiteksti sen pohjalta. Syntyi palava tarve olla samaa mieltä, perustella omaa tekemistä lehtijutun pohjalta. Mutta ennenkuin ryhdyin kirjoittamaan oli hoidettava lämmityskattilan huoltotoimet, puettava vaatteet ylle, laitettava tiskit koneeseen ja sitten... J sitten: ei mitään. Kaikki ajatukset olivat kadonneet pannuhuoneeeen, vaatehuoneeseen tai keittiöön. Ärsyttävää! Miten usein noin onkaan käynyt! Jos et heti tartu tekstin häntään, houkuttele sitä jäämään paperille, se karkaa. Se juoksee vapauteen eikä yhtään sure sitä, että sinä jäät huokailemaan sen perään. Nyt olen tuijottanut alkuperäistä innostuksen lähdettä netissä missä Kati Kivimäki sanoo (Forssan Lehti 21.1.2026), että meillä ihmisillä on kädelliset aivot ja niitä kehitetään käsillä tekemällä. Joku loistava ajatus minulla oli siitä miksi minäkin rakastan kynällä kirjoittamista, miksi tekstin jumittaessa usein siirryn tietokoneen edestä takaisin kynän ja vihon luo, miten ajatukseni kulkee 'suorempaan' kun kirjoitan käsin, miten käsin kirjoittamisen nopeus sopii ajattelun rytmiin paremmin kuin kymmensormijärjestelmä ja sen automaattisuus. Mutta ne ajatukset ovat jo menneet. Ehkä vielä joku muu lause houkuttelee ne esiin ja silloin olen vihkoni ja lyijykynäni kanssa valmiina - silloin saa taloustyöt jäädä ja pyydystän 'loistavan tekstini' kirjoittaen sen muistiin samantien. Käsin kirjoittaen.

ärsyttävä jumi

Joskus mielessä olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa mutta se kaikki katoaa jonnekin kauas kun otat kynän käteen tai avaat tietokoneen. Yrität houkutella tekstiä esiin mutta tuloksena on vain ahdistus. Lopulta päätät pakottaa ajatukset paperille tai koneelle. Väännät kättä itsesi kanssa ja melkein syljet sanoja ulos. Kunnes lopulta huomaat, että pakko ei auta. Että pakolla tulee vain ymmärtämätöntä tekstiä jossa ei ole päätä eikä häntää. Tai ainakin päät ja hännät ovat niin solmussa, ettei niitä saa järjestykseen. Niinpä lopetat. Hetkeksi. Päätät jatkaa hetken päästä. Hetki venyy ja kasvaa. Kun lopulta taas kaikki olosuhteet ovat kohdallaan: koira kävelytetty, kynät terotettu, vatsa on sopivan täynnä, olohuone on siivottu, joulukoristeet pyyhitty ja viety vintille, pyykit viikattu..... itse asiassa kotisi on siistimpi kuin pitkään aikaan, jopa vaatehuone on järjestetty, huomaat, että sanatkin on siivottu sinne vintin nurkkaan koristeiden sekaan. Istut kädet valmiina kirjoittamaan mutta ahdistus nousee jostain ja muistuttaa, että viimeksi et saanut yhtään luettavaa ja ymmärrettävää lausetta kasaan..... Nyt päätät, että et anna sen ahdistaa, että nyt on uusi päivä, että nyt onnistuu ja reippaasti aloitat vaan mistä tahansa sanasta ja jatkat..... odottamalla seuraavaa. Ja samalla huomat, ettei sinulla taaskaan ole sitä ajatusta minkä voisi paperille laittaa, että ajatukset ovat lomalla ja näyttävät pelkäävän paperia ja tietokonetta ja kaikkia mahdollisia laitteita joilla ne voisi tallentaa. Hetken päästä ihmettelet miten alunperinkään olit kuvitellut, että sinulla voisi olla jotain niin tärkeää sanottavaa, että sen voisi kirjoittaa tai kuvitella julkaisevansa muitten luettavaksi. Ja ole t varma, ettei kukaan ainakaan lukisi tekstiäsi jos jotain saisitkin aikaiseksi.... Tuttu juttu? Todellakin! Luultavasti jokainen joka jotain kirjoittaa käy läpi vastaavia tilanteita ja kokemuksia. Minä ainakin. Kaikkina niinä vuosina kun olen kirjoittanut (en edes kehtaa kertoa kuinka monta vuosikymmentä kirjoittamisen kanssa on kulunut!!) ennemmin tai myöhemmin olen kuvaamassani tilanteessa. Viimeksi juuri vuoden vaihteen. Näytelmä pitää kirjoittaa, pakko kirjoittaa, oikeastaan pitää kirjoitta kaksi näytelmää - mmitään ei synny. Ahdistus nousee ja luotto omiin kykyihin pienenee kunnes katoaa kokonaan. Onneksi olen oppinut luotsaamaan itseni näihen hetkien ohi, navigoimaan karikoiden läpi - siivottuani koko valtavan taloni, ommeltuani muutaman uuden vaatteen, käveltyäni kymmeniä tuhansia kilometrejä ja paljon muuta! Nyt on jälleen helppo hengittää, kirjoittaminen on alkanut, näytelmät etenevät ja voin taas sekä hengittää että nukkua yöni suurinpiirtein hyvin. Ja olen oppinut hyväksymään tämän prosessin. En alistumaan sille, vaan elämään sen kanssa. Kokemus tuo tietysti varmuutta, ja vuosien varrella olen oppinut miten juuri minä pääsen eteenpäin - jotain hyötyä siis ikääntymisestä! Nyt täytyy jatkaa näytelmän parissa, tauko on taas ohi!

Harrastajateatteria yhteistyöllä

Monta vuotta on tehty teatteria harviavoimin ja innolla. Aina välillä on saatu pientä yhteistyönpoikasta aikaiseksi ja huomattu miten hauskaa se on! Välillä on saatu jopa polkuja auki yhteiseen tekemiseen kansainvälisesti ja se vasta hauskaa on ollut. Kun ei ole ihan yhteistä kieltä eikä ihan yhteistä tapaa tehdä teatteriakaan mutta melkein, nousee tekemiseen ihan uusi taso. Pari vuotta sitten teimme virolaisten kanssa yhteisen näytelmän missä teksti kulki suomeksi ja viroksi ja huomasimme kuinka hyvin se toimi. Siitä innostuneina päätimme tänä kesänä näyttäytyä yhdessä. Elokuussa järjestämme harrastajateatteri festarin Kaurakedossa Myötätuulen teatterilla - pienen sellaisen- missä esiintyy kolme suomalaista ja kolme virolaista harrastajateatteria. Jännittävää! Ainankin meistä tekijöistä. Kukin teatteri esittää alle tunnin mittaisen näytelmän ja yhdessä katsomme niitä ja saamme ammattiohjaajalta palautetta. Lisäksi arvioimme hieman toistemme esityksiä ja yleisö saa valita oman suosikkinsa. Kyseessä ei siis ole varsinainen kilpailu vaan katselmus - uteliaana katsomme mitä ja miten muut tekevät. On ihanaa saada keskittyä teatteriin kaksi päivää ja nauttia mitä erilaisemmista esityksistä. Kun virolaisten esityksestä ei ihan kaikkea tekstiä ymmärrä, tulee katsottua esitystä eri silmin, näkee ehkä enemmän kuin näkisi jos ymmärtäisi joka sanan. Ja omaa tekemistäänkin katsoo eri tavalla kun sen esittää muillekin teatterintekijöille yleisön lisäksi! Sillä yleisöä me toivomme paikalle! Toivottavasti ihmiset tulevat uteliaina ja innokkaina katsomaan niitä rohkeita teattereita jotka ensimmäisille festareille ovat uskaltautuneet mukaan!! Toiveissa on tietysti, että ensi vuonna mukana olisi muutama uusikin teatteri!

Somerokin viileni

Vaikka kuinka olisi tunteet käyneet kuumina viimeaikoina, luonto päätti viheltää pelin poikki ja viilensi kelit kertaheitolla. Meillehän tämä tämänpäiväinen lumisadekin käy, talviteatterin esitystä kun harjoittelemme. Ihan pilkki-kelejä ei taideta oikeesti enää saada vaan joudutaan miettimään mistä ja miten me sen illuusion lumesta teemme, mutta antaahan tämä räntä oikean tunnelman talvi-harjoituksiin. Toukokuun lumisateet muistuttavat hienosti siitä miten luonnonvoimien varassa tätä kesä-ja talviteatteria ulkona tehdään. Vaikka miten suunnittelee jotakin, luonto voi päättää ihan toisin. Niinkuin sinä vuonna kun kenraalipäivänä satoi niin paljon, että tiet teatterille menivät poikki kahdestakin suunnasta. Tai kun kerran oli niin kuumaa, että yhden näyttelijän sydämentahdistin joutui tosi tiukoille. Tai kun tuuli niin paljon, että esiriput vaan heiluivat eikä ääni kuulunut mihinkään. Ja kun ennen katsomon katon rakentamista kerran aamulla katsomon suojaksi vedetty pressu oli yöllisen sataan aikana 'täyttynyt vedellä'ja katsomossa oli muutaman sadan litran vetoinen 'uima-allas'.... Oli meillä Ennin kanssa tekemistä kun ämpäreillä sitä sitten tyhjensimme..... Tottakai välillä haaveilen sisäteatterista. Olisi aika hulppeeta tehdä teatteria olosuhteissa jotka pystyy itse määrittelemään: valot, lämpötila, äänimaailma... Ajatella jos harakat eivät voisikaan puuttua näytelmän kulkuun raakunnallaan, jos kanat eivät voisikaan yllättäen karata näyttämölle kesken kaiken, jos aurinko ei voisikaan paahtaa liikaa tai mennä pilveen väärällä hetkellä, jos vesisade ei voisikaan muuttaa tunnelmallista rantakohtausta todelliseksi farssiksi kaatosateessa... Jos ukonilma ei veisikään katsojia, jos myrskytuulet eivät riepottelisikaan yleisöparkaa.. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja öisin kun en saa unta, jatkankin. Mietinkin miten elämä muuttuisi jos rakentaisin ulkorakennuksesta teatterin - katetun, seinineen, lattioineen kaikkineen.... Vaikka oikeesti aina sanonkin, että nautin tästä ulkona tekemisestä. Ja niin teenkin. Yleensä. Tänään ehkä toivoin vähän lämpöisempää keliä. Vähän vähemmän räntää toukokuulle. Mutta ehkä tänä vuonna on niin, että toukokuulle siirretty talviteatterin esitys vedetään läpi talvisissa olosuhteissa. Niin kuin tietysti oikeus ja kohtuus olisikin. Mitäs siirsimme helmikuulta kevääseen. Sen kestän ja siedän. Jos sitten heinä-elokuussa on lämmintä. Ja kesäkelit. Eikä mitään myrksyjä. Sopiiko????

Somerolla kiehuu??

 Meidän pienessä lammikossamme ovat myrskyn laineet nousseet valtaviksi viime päivinä. On ollut mielenkiintoista kun täällä tasaisessa ja rauhallisessa maalaiskaupungissamme on noussut oikea kuhina!! Meistähän tehtiin kymmenosainen televisiosarja 'Somero' ja viimeinen jakso oli telkkarissa juurikin. On siis kritiikin aika. Tai arvioinnin. Tai tulevaisuuden pohdinnan. Jännittävää on ollut seurata keskustelua siitä kenellä on oikeus kommentoida sarjaa ja kenen mielipiteillä taas ei ole oikeutusta.

Suureksi virheeksi on tuomittu paikallislehden mielenkiinto nyt tässä vaiheessa kun sarja on ohi (muistaakseni tästä on kyllä aikaisemminkin lehdessä kirjoitettu, mutta ehkä muistan väärin). Ja varsinkin se oli väärin, että kuntalaisten kirjoittama palaute julkaistiin lehdessä. Kun eivät kaikki kehuneet.  Mistä ne telkkarin katsojat mitään ymmärtävät!

Väärin oli  sekin kuulemma, että kaupungin luottamusmiehet (tai nainen) meni somessa kysymään kavereiltaan, että pitäisikö kaupungin satsata lisää rahaa jatko-osiin. Siitähän seurasi se, että palautetta tuli puolesta ja vastaan ja tietysti somessa joku intoitui ihan nimeltä kommentoimaan joitakin meitä

Isovalkeelta otettu kuva ennen joulua 2020

sarjaan osallistuneita. Eihän niin saa tehdä. Ei ehkä saisikaan, mutta ihmisluonto nyt on sellainen, että kun tilaisuus tarjotaan niin siihenhän me tartumme.

Muistan kun aloitin tätä majatalonemännän elämää, niin kesti kauan tottua siihen, että asiakkaat saavat ihan julkisesti mennä arvioimaan meidän toimintaa ja sanomaan mielipiteensä ihan kaikesta, ruuasta sijaintiin ja aamiaisen sisältöön saakka. Vaikkei heillä ole mitään osaamista hotellinpidosta.

Onneksi aika pian silmäni aukaistiin ja Martta tutustutti palvelumuotoilun ihmeelliseen maailmaan. Ja siis muistutti minua yrittäjänä siitä, että asiakkaan kokemus on aina oikea ja todellinen hänelle. Minun tehtäväni on pyrkiä etukäteen, mielellään yhdessä asiakkaan kanssa, rakentamaan hänen kokemuksensa niin, että se on asiakkaan mielestä paras mahdollinen ja minunkin mielestäni paras mahdollinen mitä voin tarjota. Välillä olen joutunut oppimaan uutta ja venymään suuntaan minne en tiennyt haluavani venyä, mutta sitten lopulta olen ollut yllättäen tyytyväinen. Ja kasvanut ihmisenä ja yrittäjänä.

Mielenkiintoista on ollut taas törmätä tämän televisiosarja-keskustelun myötä meidän kokemattomuuteen ja haluttomuuteenkin ottaa palautetta vastaan. On todella vaikeaa kuunnella (tai lukea) ihmisen mielipidettä rakkaasta tekeleestämme, varsinkin jos hän ei ole täysin tyytyväinen siihen. Jokainen meistä tekee varmasti parhaansa kun johonkin ryhtyy ja haluaa onnistua. Tottakai!! Ja sitten kun joku ei tykkääkään se satuttaa! Ja siksi on luonnollista ryhtyä puolustuskannalle ja tuomita palautteen antaja ja piikit pystyssä puolustaa omaa tekemistään. Inhimillistähän se on. Se pitäisi
arvioijankin käsittää. Ja pitää mielessään kun sitä palautetta antaa. Että antaisi rakentavaa palautetta, siis palautetta jonka tarkoituksena onkin tehdä tulevaisuudesta parempaa, ei  pelkästään lytätä tehtyä.

Metsäkoivulan polulta otettu kuva syksyllä 2020

Ja niin helppoa on antaa palautetta sieltä kotisohvalta. On aivan eri asia asettaa itsensä alttiiksi ja ottaa riskejä tekemällä jotakin. Sillä tosiasia on se, että suurin osa julkisen palautteen antajista ei koskaan uskaltaisi ryhtyä minkään televiosarjan tekoon. On helppo haaveilla '15-minuutin julkisuudesta'  mutta  yhtä helppoa ei todellakaan ole oikeasti laittaa se naama sinne telkkariin ja ihan omalla nimellä esiintyä ja kertoa työstään. Rohkenen haastaa vihaiset arvioijat ihan itse tekemään edes kaksi jaksoa telkkarisarjaa - ei se ihan niin helppoa ole kuin luulisi!

Mutta samalla haastan kyllä myös meidät sarjassa mukana olleet ottamaan kritiikistä opiksemme. Voisimme kyllä omassa arjessamme ja toimissamme nostaa Someroa enemmän esille. Voisimme kehua mahtavaa luontoamme, tuoda esille historiaamme ja olla ylpeitä tästä pienestä kaupungistamme joka sinnittelee vaikeissa maailmantalouden tilanteissa aika hienosti! Voisimme kehua toisiamme, voisimme nostaa muitakin yrittäjiä mukaamme nousuun. Voisimme olla ylpeästi Somerolaisia. Sarjan ulkopuolellakin. Ja osa meistä onkin. 

Kun tämä vilkas keskustelu sarjan ympärillä laantuu, toivon, että se jättää jälkeensä innostuksen ja vähän paremman me-hengen. Toivon, että keskustelun jälkimainingeissa ryhdytään tekemään yhteistä tulevaisuutta, yhdessä nostamaan Someroa ja somerolaisia vauhtiin. Että opimme 'ostamaan paikallista' sen sijaan että etsisimme netistä aina sen vähän edullisemman vaihtoehdon. Paikallisuus voi maksaa mutta se takaa elinympäristömme elinvoimaisuuden. Muistetaan sen innokkaan lehmätilallisen somepostaus 'osta suomalaista juustoa' kun olemme siellä kaupassa. Ja somerolaiset teatterit, taidenäyttelyt, konsertit ja muut tapahtumat odottavat tulevana kesänä (jos korona suo) kävijöitä - ollaan nyt solidaarisia ja somerolaisia ja käydään niissäkin!!!!! 

Minna Kari-Åbergin kelluva kynttilä - suosittelen!

Tässä blogissa on tällä kertaa kuvituksena muutama lempiasiani Somerolta: Metsäkoivulan polku jonne askeleeni useinkin vievät, Iso-Valkee Someroniemellä ja Minnan kynttilät joita ilman ei oikein syksystä selviä.  

Ihmisen ikävä teatteriin

 Vanhassa ihanassa laulussa puhutaan ihmisen ikävästä toisen luo..... ja siinä samassa laulussa on myös kohta: on silti hyvä, ettet näe minua nyt, en tahdo, että vuokseni sä järkytyt... kun mennyt kaikki on niin jäljelle jää vain tuo: ihmisen ikävä toisen luo....

Näinhän se tässä viime vuoden aikana on ollut, kaikki muu on mennyt, ikävä ihmisen luo on jäänyt. Ja ikävä kulttuurin pariin. Edes yhden esityksen ajaksi! Ja samalla etäyhteydet ovat saattaneet monet meistä tilaan josta ei koskaan uskonut itseään löytävänsä. Joten onni on ehkä, ettei kukaan nää. Vähän on tullut pelkistettyä pukeutumista, ehkä vähennettyä liikuntaa, ehkä vähän syötyä tavallista enemmän lohturuokaa, ehkä vähän enemmän katseltua suoratoistopalvelujen turruttavia sarjoja... 

Ja samalla sielu huutaa pelastusta: PÄÄSTÄKÄÄ MUT TEATTERIIN!!! Miten voikin ikävä tuntua lähes fyysisenä kipuna! Kun esitys toisensa perään siirtyy tai peruuntuu, minun sisältäni kuuluu pieniä nyyhkäyksiä. Haikeus ja pelko siitä, ettei menetettyä saa enää takaisin vyöryy ylitseni jos en ole varuillani. Kyllähän minäkin sen tiedän, että tämä on väliaikanen olotila, tämä sulkumaailmassa eläminen. Mutta sisälläni asuu pelko siitä, että jotain jää pysyväksi. Että minun oma luovuudentilani asettuu alemmalle tasolle, että turrun, että jähmetyn, että tyydyn. Enkä enää maailman avautuessa olekaan niin valmis avautumaan itse.

 Olen jatkuvankivunkroonikko. Vuosikausia olen elänyt syvien, suurien, satuttavien kiputilojen kanssa. Opin olemaan varuillani. Opin, että kipu on henkisesti pahinta silloin  kun ei ole varuillaan. Kun luulee, että kaikki on hyvin ja hetkeksi antautuu sen tunteen valtaan, että minähän elän kuin muutkin.  Että minäkin voin rentoutua ja nauttia. Juuri silloin se kipu iskee kovimmin. Ikäänkuin se aavistaisi, että minun suojamuurini on alhaalla. 

Kulttuurinälän kanssa tuntuu olevan lähes sama tilanne. Pärjään hyvin tavallisina päivinä. Luen, kirjoitan, maalaan, katselen ja kuuntelen etänä niinkuin muutkin. Ja sitten aavistamatta, yhden valokuvan mieleen tuoma muisto syöksee minut valtavan ikävän syövereihin - miten kaipaankaan katsomon odotusta, takahuoneen jännitystä, jopa paistuvan makkaran tuoksua kahviosta.....  Pääsenkö koskaan enää jännittämään sitä miten esitys menee sensijaan,että nyt jännitän vaan sitä uskaltaako yleisö tulla katsomaan, saadaanko koko kesänä esittää mitään??

Voi  Mikko Alatalo jos olisit laulua kirjoittaessasi tiennyt miten todeksi sanasi muuttuvat: ihmisen ikävä toisen luo on käsinkosketeltaa. Samoin ihmisen ikävä kulttuurin pariin. Ja minun valtava ikäväni tavalliseen teattaerikesään!

Oikea ikä aloittaa teatterinteko

 Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen jo yli viidenkymmenen (juu-u, ihan oikeesti 5-0!!) vuoden ajan tavalla tai toisella tehnyt teatteria. Kun minä olin pieni, äiti luki meille runoja ja me lapset dramatisoimme niitä. Kurki  ja joutsen sai joutsenet lehahtamaan sohvan selkänojalta maassa ylpeästi astelevien kurkien joukkoon (meitä lapsia oli siinä vaiheessa jo viisi, joten ruuhkaa näyttämölle oli). Ja nopeasti aloin tietysti innostua itsekin lausumisesta - suomenmestari äidin opastuksella löysin nopeasti oman tapani herättää runot ääneen. Edelleen lausun ja johdan Jokivarsien lausujia, iki-nuorten ihmisten eloisaa ja energistä lausujaryhmää! Monet henkiset kilpailut ja itsenäisyyspäiväjuhlat olen viettänyt lausumalla milloin Eino Leinoa, milloin Riitta Mikkolaa tai muita suosikkejani.

Kansakoulun välitunneilla teimme Irmelin, Eijan ja Kaisan kanssa omia näytelmiämme joita sitten esitimme yhteisellätunnilla lauantai-koulupäivien lopuksi. Rakastin tarinan keksimistä, esittämistä ja sitä hetkeä kun vilkaskin yleisö rauhoittuu seuraamaan draamaa. Tämä rakkaus on suurta edelleen. Edelleen rakastan tarinan kertomista. Olen niin kiitollinen Kapiaisen Sirkalle joka viisaana opettajana sai lapset rohkeasti luokan eteen. Ei me mietitty mitä muut meistä ajattelee, me vaan tehtiin ja esitettiin kun kerran opettaja innosti ja kannusti ja kaikille taputettiin yhtä paljon.

Mutta ehkä parasta on kuitenkin ollut se, miten olen nähnyt seuraavan ja sitä seuraaavan polven astuvan rohkeasti yleisön eteen esittämään milloin mitäkin.  Omistani kaksi kolmesta on suorittanut draamadiplominkin lukiossa! Kun heillä on tärkeää sanottavaa tai tilanne vaatii he pystyvät myös esittämään asiansa rohkeasti ja varmasti. Se on seurausta myös heidän lapsuutensa leikeistä ja tilanteista joissa ´harjoitteimme´ esiintymistä. Eivät he sitä ehkä harjoitteluksi mieltäneet - mutta äidin tarkoituksena oli juuri se, harjoitteleminen.

Ja lapsenlapset ovat myös olleet innolla näyttämöllä. Ensimmäinen lapsenlapseni oli kaksi (2!) vuotiaana ensimmäisessä näytelmässään äitinsä kanssa ja siitä lähtien hän on näyttmöllä pysynyt. Viime vuonna hän esiintyi peräti viidessä produktiossa!!!!!!!!!!!!

Mutta sitten kun olen välillä sijaisena ja kuulen kuinka yläkoululaiset kauhulla odottavat äikän esitelmien pitämistä tai eivät pysty niitä pitämään ja hakevat jopa lääkärintodistuksen jotta eivät joudu niitä pitämään tai kuuntelen aikuisen miehen sekoavan sanoissaan kun pitäisi kokouksessa sanoa mielipiteensä järkevästi niin huokaan. Syvään ja hartaasti.

Voi jospa jo alakouluissa pyrittäisiin siihen, että ihmisen luonnollinen viestintämuoto, puhuminen, ei tulisi kenellekään taakaksi. Että jokainen käyttäisi ääntään luonnollisesti ja pelkäämättä. Että jokainen voisi tilanteen niin vaatiessa puolustaa mieipiteitään tai heikompiaan. Pelkäämättä esillä oloa. Pelkäämättä äänensä sortuvan. Kyllä niin harmittaa, kun on itse saanut koulusta lähtien rohkaisua puhumiseen, että niin monta on opetettu vain vaikenemaan!

Jos oikeesti kannustaminen ei rajoittuisi siihen, että jos osaat laulaa tai soittaa saat olla esillä, mutta jos et, niin pysy hiljaa!  Jos oikeasti kannustaisimme jo lapsia siihen, että jokaisen mielipide on arvokas ja ansaitsee tulla kuulluksi! Sillä juuri lapsena se täytyisi oppia. Pienestä pitäen. Pieni lapsi ei vielä osaa jännittää, ei halveksi itseään ja mielipiteitään, ei kuvittele kaikkien muiden olevan parempia. Tämän soisi jatkuvan aikuisuuteen asti.

Siksi niin nautin kun edes teatteriin tulee aikuisia kokeilemaan näyttelemistä. Kokeilemaan rajojensa ylittämistä. Itsensä voittamista.  Riskien ottamista. Mutta eniten nauttisin siitä, että kukaan ei edes oppisi pelkäämään ja jännittämään. Että  pienen lapsen viaton itsevarmuus jatkuisi katkeamatta. Että koulussa opettaisiin tekniikkaa esiintymiseen, ei sen pelkäämistä. Että kodeissa kannustettaisiin esiintymään ja puhumaan, ei olemaan hiljaa.

Ehkä minun nyt sitten täytyy ottaa elämäntehtäväkseni opettaa aikuiset yksi kerrallaan luottamaan itseensä ja puhumaan rohkeasti kun on sen aika. Löytämään äänensä ja käyttämään sitä. Olemaan luontevasti oma itsensä eikä aina vaan esittämään roolia.