harrastajateatteri - ammattiteatterin verran töitä ja enemmänkin

Olen itsekin joskus ehkä syyllistynyt siihen, että teatterin katsomossa istuessani olen arvostellut ohjausta, puvustusta tai kulissseja... Anteeksi kaikki joita olen arvostellut! Puolustuksekseni voin sanoa, että eniten arvostelua kuuluu kun istun oman teatterini katsomossa. Niin monen asian olisi voinut tehdä toisin, paremmin, enemmän tai vähemmän.... mikään ei riitä!!

peruukki syntymässä

Muistan kun ystäväni oli elämänsä ensimmäistä kertaa kesäteatterissa näyttelemässä ja hämmästyi sitä työn määrää mikä valmiin teatteriesityksen taakse kätkeytyi! Kaikki puvut, kulissit, tarvittavat tavarat, sisääntulosuunnat ja muut täytyy sovittaa yhteen jotta esitys näyttäisi helpolta  eikä yleisö kiinnittäisi huomiotaan mihinkään epäolennaiseen.

Ammattiteatterissa on yleensä omat tekijänsä hoitamassa lavasteet, omat hoitamassa puvustukset, omat hoitamassa äänet, omat hoitamassa valot, omat hoitamassa ohjauksen, omat  näyttelemässä, omat markkinoinnissa, omat lippukassalla, omat kahviossa, omat.....   Harrastajateatterissa on yhdellä ihmisellä loistava mahdollisuus päästä tekemään vaikka ne kaikki!! Tai ainakin halutessaan voi osallistua melkein mihin tahansa! 

Meillä on taas tänä kesänä ensin historiallinen näytelmä, eli puvustus teettää hieman töitä - Leila laski käyttävänsä jopa 10 tuntia yhden peruukin tekemimseen (ja niitä tarvitaan 10!!) - toki ehdotin

yllättävät ratkaisut puvuissa ovat joskus loistavia

helpotukseksi kuumaliimapyssyä, mutten usko ehdotukseni menevän läpi. 1700- luvulle sijoittuva aloituskohtaus vaatii aivan erilaiset puvut kuin lopun 1800- alku....

Onneksi ymmärsimme tehdä loppukesään nykyaikaan sijoittuvan näytelmän - puvustus on huomattavasti paljon helpompi ja nopeampi toteuttaa.

Mutta puvustus ja lavastus ovat niin olennainen osa teatteriesitystä ja varsinkin harrastajateatteri saa niistä 'intoa ja puhtia' esitykseensä, että niihin on järkevääkin käyttää aikaa! Ja oikea puku auttaa näyttelijää pääsemään roolihahmoonsa 'sisällekin' paremmin!

Olen kyllä tässä vuosien varrella oppinut olemaan vähemmän kriittinen katsomossa istuessani - kun tiedän miten äärettömän monta tuokiota suuri osa teattereista on käyttänyt kokonaisuuden kasaamiseen nostan vaan hattua urakalle ja luovuudelle!!

teatteri ja sen tekeminen - mikä on tärkeintä?

Meillä oli keväällä aivan mahtava lastenteatteri esitys. Lapset esittivät itse suunnittelemansa ja roolittamansa näytelmän. Toinen lapsiryhmä oli tehnyt puvustuksen. Me kaksi aikuista olimme auttaneet, minä käsikirjoituksella ja ohjauksella ja Piritta puvuissa.

Olimme harjoitelleet koko talven kerran viikossa. Koska lapset eivät olleet ennen tehneet teatteria, käytimme runsaasti aikaa perusasioihin ja tutustumiseen. Opettelimme kehon- ja äänenkäyttöä, lavalla oloa, esillä oloa, toisen ihmisen lähellä olemista, heittäytymistä rooliin ja itsensä likoonlaittamista. Piritan ryhmä perehtyi teatteripuvustukseen, erilaisiin materiaaleihin ja tekniikoihin. Kaiken kaikkiaan lapset oppivat todella paljon tekniikoista ja varsinkin itsestään.

Lapset oppivat   myös kuuntelemaan toisiaan, odottamaan vuoroaan, kannustamaan toisiaan, tukemaan toisiaan, luottamaan itseensä. He oppivat kuinka tärkeää on myös se hiljainen rooli ja kuinka tärkeää on auttaa toista loistamaan. He käsittivät, että yhdessä tekemällä saamme enemmän aikaiseksi kuin yksinämme. Mielestäni tosi loistavia taitoja. Olin hyvin, hyvin ylpeä jokaisesta lapsesta. Siis todella ylpeä!

Mutta sitten varsinainen esityspäivä pudotti minut taas maanpinnalle. Joillakin lapsilla oli todella hiljainen ääni, mutta jännityksestä huolimatta  he esittivät roolinsa toisiaan tukien. Esitys

tapahtui tasaisella alustalla, eikä katsomokaan ollut nouseva. Nähdäkseen kaiken olisi yleisön tarvinnut tulla eturiviin, seistä, tai peräti nousta parvelle katsomaan. Tekivätkö he niin? No  eivät todellakaan.

Yleisö siis tiputti minut maanpinnalle - eivät lapset! Isoäidit ja vaarit valittivat kuinka he eivät kuulleet mitään, eivät nähneet mitään, kuinka heiltä meni koko esitys pilalle. Ja kuinka juuri heidän lapsensa tai lapsenlapsensa ei näkynyt siihen missä he istuivat....

Anteeksi vaan - mutta tässä ei nyt ollut kyse isoäideistä - ei edes äideistä. Tässä oli kysymys lapsista jotka uskalsivat heittäytyä ja rohkeasti seisoivat näyttämöllä koko esityksen ajan, hölmöissäkin asennoissa ja puvuissa. Lapsista jotka loistivat jo sillä, että uskalsivat heittäytyä epämukavuus alueelle ja ottaa riskin.

Miten siinä joskus käykin niin, että me aikuiset haluamme kääntää tilanteet eduksemme, miten ME haluamme loistaa lastemme kautta? Miksi ME haluamme kertoa kaikille kuinka juuri minun lapseni tai lapsenlapseni oli koko näytelmän kantavavoima j tähti? Miksi MEidän täytyy päästä sanomaan, että koko yleisö pidätti ihastuksesta henkeään kun MINUN lapsenlapsseni esiintyi?

Millä ilveellä saisin ne katsojatkin oppimaan, että yhdessä tekeminen on tärkeää, että se hiljainen puu näytelmässä antaa sille solistille mahdollisuuden loistaa - ilman niitä muita siellä näyttämöllä ei olisi niitä tähtiäkään? Että se harjoitusvaihe, missä ihmiset tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan kasvuun on tärkeää? Että emme tee esityksiä siksi, että yleisö voisi niillä kerskua?????

Toivon, että seuraavan esityksen jälkeen joku isoäiti huomaa kuinka hänen lapsenlapsensa kannusti rohkaisevalla hymyllä hetkeksi rohkeutensa kadottavaa lasta, miten juuri hänen lapsenlapsensa oli valinnut pienemmän roolin, että se arempi lapsi saisi kokeilla esilläolemista! Sillä näitä sankareita meillä oli tässäkin ryhmässä monta. Ja siksi koko esitys onnistui niin hyvin!!

Onneksi lapset ovat usein viisaampia kuin isovanhempansa vai vanhempansa.