uusi näyttelijä, vanha näyttelijä, casting

Aamuteeveessä haastateltiin kahta naista, jotka työkseen hakevat näyttelijöitä suomalaisiin elokuviin ja telkkarisarjoihin. Mielenkiintoinen ammatti!! Ja mielenkiintoinen haastattelu. Ehkä se johtui kysymyksen asettelusta tai jostain muusta epäolennaisesta seikasta, mutta haastattelusta sai todellakin sen käsityksen, että suomalaisissa elokuvissa ja sarjoissa käytetään samoja naamoja uudelleen ja uudelleen. Että vaikka kuinka halutaan laittaa esille uusia kasvoja, ohjaajat valitsevat samoja vanhoja.  Ja, että vaikka me katsojat toivomme uusia tyyppejä jotta voisimme jotenkin erottaa produktiot toisistaan, niin elokuvan tekijät eivät ymmärrä, että joskus voisi vaihtaa näyttelijöitä.... 

Suuri osa meistä ei ollut koskaan ollut lavalla ennen tätä produktioo!!

Lohduttava ajatus niille jotka haluavat tehdä töitä aina vain ja ainoastaan luottonäyttelijöiden kanssa, eikö? Että sen voi hyvin suomessa tehdä. Kun on oppinut jonkun työtavat niin yhteistyö sujuu hyvin Eikä yllätyksiä tule. Lopputulokseenkaan.

Ei, en ole sanomassa, että aina tarvitsisi vaihtaa joka elokuvaan uudet näyttelijät. MUTTA. Tiedän, että elokuva ja teatteri on ihan eri juttu (tätä muistutetaan minulle jatkuvasti) mutta voin oikeesti sanoa, että ainakin teatterin tekemiseen tuo ihan mahtavan lisän se, jos mukana on vähemmän kokeneita tai vaikka ihan ensikertalaisiakin! Se tuo meille pitkään tehneillekin taas freessin näkymyksen tekemiseen, se kyseenalaistaa tekemisiä, se opettaa uusia keinoja ja tapoja tehdä asioita, se luo aivan uudenlaista ryhmäkemiaa. Joskus se kasvattaa rajusti, joskus vähemmän, mutta pääsääntöisesti se on loistavan hieno asia.

Konkarit ja noviisit yhdessä saavat joskus tosi suurta aikaan!

Toisaalta se tuottaa enemmän työtä kaikille. Toisaalta se on riskinottamista kaikilta. Kukaan ei tiedä miten näytelmä onnistuu kun siinä on uusia palasia. Mikä on hyvä asia. Ettei vaan aina pelata varman päälle. Niin kuin nimeltä mainitsematttomat suomalaiset elokuvaohjaajat.  Reilusti myönnän tässä kaikelle kansalle, että olen aivan täpinöissäni kun talviteatterissakin on uusia näyttelijöitä ja vanhoja konkareita - koktaili on mielettömän herkullinen. Samoin odotan ensi kesän näytelmiä - toivon sydämeni pohjasta, että 'vanhat näyttelijät' tulevat mukaan ja toivon uusia innostuneita ryhmiin myös!

Ja pakko vielä sanoa kuinka  surullista on, kun ryhmä, mikä on toiminut muutaman vuoden tiiviisti, joutuu syystä tai toisesta ottamaan uusia jäseniä! Siis surullista, jos ei haluta muutosta, surullista jos halutaan tehdä niinkuin aina on tehty. Jos tapellaan kynsin-hampain muutosta vastaan. Sillä uusi ihminen tuo aina muutoksen tullessaan. AINA. Ryhmä ei ole enää sama jos yksikin elementti muuttuu. Ja Teatterintekemiselle se on LOISTAVA asia. Sillä teatterin tarkoitus on kyseenalaistaa, luoda uutta, antaa uusia näkökulmia ja ravisuttaa vanhaa. Sitä ei tehdä jos teatteri itse ei muutu.

kesäteatteri - talviteatteri - harrastajateatteri

Meillä oli tänään harjoituksissa Somero-lehden päätoimittaja  tekemässä juttua seuraavasta projektistamme - Kävisikö talvihäät?. Ihana toimittaja, ihana lehti ja ihanat näyttelijät - siis kaiken kaikkiaan mukava tapaaminen.

Mutta toimittaja esitti lopuksi taas tosi vaikean kysymyksen: Mikä siinä näyttelemisessä viehättää? Miksi te teette tätä? Ymmärrettävä kysymys kun taas on kyseessä talviteatteri, eli esitys tehdään ulkona pakkasessa... ja tuulessa... ja kylmässä. Lumiukot ovat varmasti  ne ainoat, jotka eivät yhtään palele tai edes pelkää kylmää... mutta niillä ei ole vaihtoehtoa, ne ovat tasan siellä minne olen ne tehnyt - oikeilla näyttelijöillä on periaatteessa vaihtoehto - heidän ei ole pakko intoutua näyttelemään ulkona.



Timo vastasi toimittajalle, että näytteleminen on loistava keino nollata kaikki muut asiat. Kun keskittyy roolin tekemiseen, ei voi murehtia työasioita tai muita. Ei voi kelata maailman murheita kun muistelee vuorosanoja. Ja yleensä harjoituksissa on vielä hauskaakin.

Voin tietysti itse lisätä siihen, että, niinkuin monta kertaa olen maininnutkin, teatterilaisista kasvaa kiinteä yhteisö, ikään kuin perhe, joka näkee toisensa haavoittuvana, arkana, rohkeana, voimakkaana ja heikkona. Joka jakaa ilon ja suren hetket, onnistumiset ja vähemmän hohdokkaat hetket. Ymmärtää sanoitta ja kantaa heikkona hetkenä. Ja koska tämä ei ole oikea perhe, ei se odota samoja tekoja arjessa kuin oikea perhe. Se on sillä tavalla helpompi hallita kuin oikeat sukulaiset. Ja sen voi oikeasti jättää jos se hiertää - toisin kuin oikean perheen.  Se ikäänkuin antaa kaiken muttei vaadi mahdottomia.

Tämä meidän miniperheemme, neljä näyttelijää ja minä ohjaajana, teemme pikamatkan teatterin sydämeen ja ytimeen, jäädytämme itsemme jotta voimme tehdä sitä mitä rakastamme: tuoda teatteria näkyviin ja jakaa sitä muille!! Toivottavasti saamme mahdollisimman monen innostumaan kokemaan jotain ainutlaatuisen hassua ja hullua kanssamme: kesäteatteria taas talvella!! Siitä tässä on kysymys!