arvostelua kesäteatterissa

No sitten yhtenä päivänä yhden käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa pohdimme sitä, kuinka vaikeaa tai helppoa harrastajanäyttelijöiden on ns. päästä rooliin sisälle. Ensin todettiin kaikki kuinka ihanaa on tehdä töitä harrastajien kanssa. Kuinka tuoreena kaikki pysyy ja kuinka täynnä yllätyksiä ja löytämisen riemua elämä näin on. Ja kuinka mahtava on se hetki kun harrastaja ensimmäistä kertaa huomaa pystyvänsä heittäytymään ja onnistuu suorituksessaan yleisön edessä. Tästä olen kirjoittanut ennenkin. Tätä hetkeä on aika vaikea pistää paremmaksi. Kun ihminen, joka venyttää rohkeutensa äärimmilleen ja ottaa ison riskin mennessään näyttämölle (tätä ei voi käsittää jos ei koskaan ole itse yrittänyt mennä sinne näyttämölle yleisön eteen) lähes kuolemanpelon kautta löytää voiman itsestään ja onnistuu esiintymään pyörtymättä tai oksentamatta..  loistava fiilis!

Viime kesänä kirjoitinkin siitä kuinkä ärsyttävää se sitten on kun tälläinen itsensä-ylittäjä saa palautetta, että ihan ei ollu vuorosanat kohdillaan, ihan et kaikkee muistanu, ihan et ollu sellanen kun olisin halunnu, ihan et sitä tai tätä! Sanon vaan, että menkää itse sinne näyttämölle! Laittakaa itse itsenne HARRASTAJANA likoon! Helppo sitä on ammattinäyttelijän tehdä se: on koulutusta ja kokemusta ja neuvoja ja vaikka mitä. On ymmärtävää yleisöä ja kannustavia ystäviä. On pienessä ryhmässä ensin esiinnytty ja harjoiteltu.  Sitten kun olette itse menneet alalle joka on teille vieras ja toimitte yleisön edessä - ilman apua, niin sitten saatte

tanssityttöjä vuodelta 2009

arvostella. Vaikkei kannattais. Mutta vähän enemmän on kanttia. Ihan vaan varmuuden vuoksi muistutan tästä ennenkuin lehtienpalstoilta taas luetaan kuinka joku ei onnistunut HARRASTAJAteatterin esityksessä.

Ammattilaisten arvioiminen on ihan toinen juttu. Kun on ammattipuvustajat ja -lavastajat ja -äänihenkilöt ja -valohenkilöt ja maskeeraajat tai ainakin koulutus siihen kaikkeen ja itsellä diploomit  taskussa. Mutta sittenkin täytyy arvioijan tietää teatterista jotain. Täytyy tuntea suomalaista teatterikulttuuria ja -historiaa ja kaikkea sellaista mikä siihen vaikuttaa miksi jotain tehdään tai ei tehdä.

Tää on vähän sama kuin jos minä ryhtyisin arvioimaan Radion Sinfonia orkesterin yksittäistä orkesterin huilistia tietämättä musiikista tai soittamisesta tai sävellyksistä tai yhtään mistään mitään. Ihan yhtä päätöntä!


Ja kuten olen ennenkin sanonut -tykätä ei tartte. Kaikki ei tykkää kaikesta. Joku vaan ei kolahda. Eikä tartte! Muttei se siitä parane, että haukun tekijät lyttyyn. Voin vaan todeta, että en tykkää!!! Että huhu-huh, tulipas käytyä. Juuri näin sanoin viime kesänä yhden esityksen nähtyäni. Ja siihen siskoni totesi, että olipas parasta teatteria mitä hän on nähnyt pitkään aikaan. Sillai se menee. Äidit ja tyttäret vai miten se oli?

Siitä roolin pääsemisen vaikeudesta kirjoitan sitten näemmä seuraavalla kerralla:)