Mutta sitä en ymmärrä, että nyt, ahdistuksen, epätoivon ja jopa pelonkin keskellä täytyisi olla vielä luovakin. Ei. Tätä en pysty käsittämään.
Minun luovuuteni syntyy vapaudesta. Minun ajatukseni lähtevät lentoon silloin kun haluavat. Ne etsivät ovat reittinsä ja rakentavat uusia tekstejä silloin kun niille sopii. Toki yritän ahkeralla kirjoittamisella ja tekemisellä niitä kannustaa, yritän muistuttaa, että luovuus on työtä ja tekemistä ja että inspiraatiokin syntyy tekemisestä.
MUTTA kun takaraivossa velloo ahdistus, kun mieli pyörii ihan arkisen henkiinjäämisongelman ympärillä, on todella vaikeaa sanoa ajatuksille, että lentäkää nyt ihan huikeasti ja keksikään nyt ihan mielettömän hienoja juttuja. Että ottakaa nyt kaikki irti tästä ajasta jonka ystävämme korona on teille antanut. Että rakentakaa nyt hulppeita rakennelmia tulevia kesiä varten kun kerrankin on aikaa kirjoittaa ja tehdä.
En varmaankaan ole ainut luovaa työtä tekevä ihminen joka löytää itsensä tästä tilanteesta: aikaa tehdä olisi, mutta kuristava tunne jossain sydämen-kurkun-ja-vatsan-tienoilla estää kaiken luovuuden. Estää näkemästä mahdollisuuksia ja heittää mieleen vain rajoja, kieltoja ja hylkäämisiä.Tiedän tietysti, että täytyisi katsoa positiivisesti ja iloisesti ja että yhdessähän tässä kaikki ollaan ja niin. Mutta silti.....
Onneksi minulla on puutarha ja kasvimaa - kädet vaan multaan (vaikka joka päivä sataakin räntää ja lunta ja rakeita) ja juurruttamaan itseään. Multatearapia toimiikin yleensä päivisin ja jos on oikein hyvä tuuri, tulee tehtyä niin raskaita maansiirtohommia, että yöllä nukkuukin. Mutta luovaan tekemiseen tästä on tosi pitkä matka.
Sitä todella kaipaan. Sitä 'olemisen helppoutta ja keveyttä', sitä hengityksen rauhallisuutta ja syvyyttä mikä mahdollistaa muunkin helppouden - ja luovuuden.
Jonakin päivänä vielä............................................................... ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti