Ensimmäiset lukuharjoitukset on nyt takana ja helpotuksen huokaisut huokailtu! Kaikki näyttelijät tuntuvat sopivan rooleihinsa tosi hyvin. On paljon helpompi lähtee harjoittelemaan kun ei tarvitse epätoivoisesti etsiä itsestään hahmoa joka on vieras tai kaukainen - nyt päästään suoraan työhön!
Onneksi enää ei muista kuinka kylmää voi olla (ja aina onkin) harjoituksissa kun siirrytään ulos, eikä muista sitäkään kuinka epätoivoiselta tuntuu kun joku ei vieläkään osaa vuorosanojaan tai kun ei saa itse jotain kohtausta toimimaan tai kun etukäteismyynti ei ole niin kiihkeää kuin haluaisi tai kun nilkka murtuu eikä voi pitää vapaata harjoituksista tai kun joku näyttelijä ei ymmärrä miksi haluan jonkun kohtauksen tehtäväksi juuri näin, tai kun itsekään ei usko että mikään toimii tai... tai...
Muistan kuinka joskus keski-koulussa kun ohjasin Herttoja (meidän oma näytelmäkerho) - löysimme ihanan näytelmän. Paras rooli siinä taisi olla Jukeboxi ja herkullisin kohtaus se kun joku ajoi kevarilla näyttämölle (taisi olla Heinämäen Karin kevytmoottripyörä silloin meillä lainassa) niin istuin yhden näytöksen jälkeen ja nautin siitä tunteesta kun tytöt (kaikki kerholaiset oli tyttöjä) onnistui ja yleisö taputti hurjana - 'tää on ihanaa' ajattelin. Ja ajattelin, että tätä haluan tehdä työkseni! Vähän se tunne tuli kun kuuntelin nyt Ilkan läpilukua - täähän on aivan ihanaa - tätä vois tehdä vaikka työkseen!
Nyt onkin taas hauskaa seurata kuinka kaksi eri näytelmää rakentuu yhtä aikaa mutta täysin eri tavoin - Eeron näytelmä Karkauspäivät missä näyttelen taas kiukkusta emäntää ja oma Ilkkani jossa en näyttele ollenkaan. On ihanan vapauttavaa vaan näytellä toisessa, kaikkia vastuut voi heittää Eerolle ja ohjaaja-Jyrkille kun taas omassa täytyy kantaa vastuu kaikesta eikä voi ottaa rennosti ennen viimeistä esitystä....
Mutta mitä tapahtuu ennen sitä viimeistä naytöstä - siitä kerron pian lisää:)
Yes! onnea harjoituksille jatkossakin! Hyvä että sujuu!
VastaaPoista