Tunnustan heti olevani hyvin tarinallisen teatterin ystävä. Minä rakastan sitä, että esityksessä on juoni, punainen, tai mieluummin tietysti kultainen, lanka jota seurataan ja joka johtaa jonnekin. Hajanaiset, irralliset kohtaukset jotka vain sattuvat olevan peräkkäin, eivät yleensä sytytä minua. Varieteeteatteri on niin supervaativa teatterin laji, että se harvalta onnistuu. Varsinkin yleisöltä se vaatii paljon. Siksi esityksen tulisi auttaa yleisöä pysymään juonessa mukana - tai ainakin siirtymään jouheasti kohtauksesta toiseen.
Kun nyt kerran aloitin, voin tehdä toisenkin tunnustuksen: en oikein tykkää siitä, että vanhoja klassikoita tehdään aina vaan uudestaan ja uudestaan ja yritetään väkisin hakea niihin jotain uutta tulokulmaa, niinkuin nykyään sanotaan. Minkätakia on pakko tehdä tuttua jos kuitenkin haluaa tehdä uutta? Taas vaadittaisiin yleisöltä aika paljon että pysyisi ohjaajan aivoituksissa mukana....
No. Olen nyt sitten istunut katsomassa kaikenlaista teatteria ja ollut yllättynyt, niin positiivisesti kuin muutenkin. Ja vaikka tiedän, ettei minun mielipiteeni ole se ainut oikea, eikä ehkä kaikkia kiinnostakaan, kerron sen kuitenkin. Ja vahvasti.
Jos tekee klassikoita, on viisainta tehdä se hyvin (niinkuin tietysti kaiken mitä tekee). Mutta varsinkin klassikot. Ja nyt olen taas nähnyt, että klassikonkin voi tehdä perinteisesti, vahvasti, tuoreena. Huh - vieläkin olen innoissani kun suomisatatunnelmissa tehty klassikko oli täynnä energiaa ja osaamista ja taitoa ja ajatusta. Ennenkaikkea AJATUSTA. Kunnioituksella tehty ja yleisöä arvostaen. Kiitos.
No. Sitten olen nähnyt stiä toista - osaamista on, joo, mutta kun kaikki menee koheltamiseksi, kun kaikki -idean -poikasetkin laitetaan varmuuden vuoksi samaan esitykseen, tulee yleisössä tunne, että esittäjätkin pelkäävät ettei huomista ole, eikä mitään voi siksi säästää tulevaan...
Ehkä vika siis onkin siinä, että olen liian hidas katsojana, liian kankea, liian vähän yllätyksistä pitävä? Ei - yllätyksiä minä rakastan, olen aina rakastanut. Ja liikuttua haluan, ja eläytyä, ja nauraa, ja itkeä. Mutta hämmentymistä ja eksymistä inhoan. En halua eksyä teatterin katsomossa, en pudota kärryiltä.
Jä juuri nyt taas kerran päätän, etten ikinä kirjoita mitään kenellekään (päätös jota tässä juurikin
Onneksi tämä kesä on kuitenkin toistaiseksi kokonaisuutena ollut parempi kuin viimekesä. En ole vielä kertaakaan päättänyt, että tänne en enää tule. Viime kesänä tein senkin. Kyllä minä sentään vähän arvostusta katsojana odotan, vaikka tekijöillä olisi miten hauskaa keskenään..... tehkööt keskenään minunpuolestani - mikä pakko minun on joka paikkaan änkeä itseni?
Mutta hattua nostan kokeilijoille, uuden etsijöille, itsensä ylittäjille - mikään ei kehity jos mitään ei kokeilla! Eläköön kehittyvä teatteri!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
ps. Jos nyt fiksuna lukijana mietit miten ihmeessä nuo kuvat liittyvät tähän tekstiin, voin vastata ettei ne liity mitenkään. Niiden tarkoitus on selittää miltä tuntuu katsoa esitystä minkä kaikki palaset eivät sovi yhteen- vähän hankalaahan se on........
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti