Saisipa valita yleisönsä?

Kun taas aloitimme ensikesän näytelmien harjoittelemiset, heräsi kahvitauolla näyttelijöiden kesken todella mielenkiintoinen keskustelu: saisipa valita yleisönsä! Näytteleminen on aina jännittävää ja lähes jokainen kärsii enemmän tai vähemmän ramppikuumeesta. Näyttelijä on niin totaalisen yksin siellä lavasteissa odottaessaan 'esiripun nousemista'  (harvoissa kesäteattereissa on oikeasti esirippua  nykyisin), pelko epäonnistumisesta ja itsensä nolaamisesta on aika suuri niinä viimeisinä hetkinä

ennen esityksen alkua.

Harjoituksissa voi vielä heittää leikiksi - tykyttävän sydämen, hikoilevat kämmenet, kurkkuun takertuvan äänen - ne voi kaikki kuitata vitseillä ja yhteisellä naurulla. Mutta esityksissä ei enää voi. Silloin on yksin kohdattava kaikki ne peikot joita esiintymisjännitys tuo päivänvaloon. Tottakai ohjaajat yrittävät antaa työkaluja näitä tilanteita varten - 8-hengitys, meditaatio-harjoitukset, äänenavaukset jne jne. Mutta esityksen alkaessa sitä sitten vaan on oikeasti yksin tunteineen.


Siksi juurikin heräsi se keskustelu mahdollisuudesta valita yleisönsä. Näyttelijät totesivat, että jännittämistä helpottaisi jos voisi valita yleisön. Selvää oli, että tutut eivät pääsisi koskaan katsomoon - heitä näyttelijä jännittää paljon enemmän kuin vieraita ihmisiä. Toiset näyttelijät eivät myöskään pääsisi, sillä he tietävät mitä kulisseissa voi tapahtua ja  näkevät liikaa. Aiheen asiantuntijoita ei todellakaan päästettäisi katsomoon - he vasta kaikki virheet huomaisivatkin! Käsikirjoittaja pidettäisiin kaukana - hän tuntee teksin ja tietää mitä näyttelijän olisi pitänyt sanoa mutta nyt jännityksessä unohti tai sanoi väärin. Työkaverit jätettäisiin myös katsomon ulkopuolelle - työrooliin takaisin pääseminen voisi kestää liian kauan jos on ottanut liian erilaisen roolin näyttämöllä....

Lista oli aika pitkä ja näin tuottajana ankeankin kattava - kovin montaa ihmistä ei katsomoon pääsisi jos näyttelijät saisivat itse valita yleisönsä.

Paitsi, että..... ihan oikeasti, todellisuudessa, kun siellä katsomossa sitten istuu juuri ne pelätyt ja kunnioitetut ihmiset joiden ansiosta sydän jättää yhden lyönnin väliinkin eikä mikään deodorantti riitä,  ja sitten kun kuitenkin, kaikesta jännityksestä huolimatta - onnistuu. Kun onnistuu voittamaan sen esiintymispelon ja astumaan parrasvaloihin, laittaa itsensä likoon, antautuu kritiikille ja
naurettavuudella alttiiksi, silloin ylittää itsensä, kasvaa vähän suuremmaksi kuin oli, ja oppii itsestään paljon.

Onneksi emme voi valita yleisöämme. Onneksi yleisö valitsee meidät. Ja onneksi me oikeasti olemme todella otettuja kun tulemme valituiksi. Olemme nöyriä ja kiitollisia. Ja juuri siksi meillä on mahdollisuus kasvuun.