Olimme harjoitelleet koko talven kerran viikossa. Koska lapset eivät olleet ennen tehneet teatteria, käytimme runsaasti aikaa perusasioihin ja tutustumiseen. Opettelimme kehon- ja äänenkäyttöä, lavalla oloa, esillä oloa, toisen ihmisen lähellä olemista, heittäytymistä rooliin ja itsensä likoonlaittamista. Piritan ryhmä perehtyi teatteripuvustukseen, erilaisiin materiaaleihin ja tekniikoihin. Kaiken kaikkiaan lapset oppivat todella paljon tekniikoista ja varsinkin itsestään.
Lapset oppivat myös kuuntelemaan toisiaan, odottamaan vuoroaan, kannustamaan toisiaan, tukemaan toisiaan, luottamaan itseensä. He oppivat kuinka tärkeää on myös se hiljainen rooli ja kuinka tärkeää on auttaa toista loistamaan. He käsittivät, että yhdessä tekemällä saamme enemmän aikaiseksi kuin yksinämme. Mielestäni tosi loistavia taitoja. Olin hyvin, hyvin ylpeä jokaisesta lapsesta. Siis todella ylpeä!
Mutta sitten varsinainen esityspäivä pudotti minut taas maanpinnalle. Joillakin lapsilla oli todella hiljainen ääni, mutta jännityksestä huolimatta he esittivät roolinsa toisiaan tukien. Esitys
Yleisö siis tiputti minut maanpinnalle - eivät lapset! Isoäidit ja vaarit valittivat kuinka he eivät kuulleet mitään, eivät nähneet mitään, kuinka heiltä meni koko esitys pilalle. Ja kuinka juuri heidän lapsensa tai lapsenlapsensa ei näkynyt siihen missä he istuivat....
Anteeksi vaan - mutta tässä ei nyt ollut kyse isoäideistä - ei edes äideistä. Tässä oli kysymys lapsista jotka uskalsivat heittäytyä ja rohkeasti seisoivat näyttämöllä koko esityksen ajan, hölmöissäkin asennoissa ja puvuissa. Lapsista jotka loistivat jo sillä, että uskalsivat heittäytyä epämukavuus alueelle ja ottaa riskin.
Miten siinä joskus käykin niin, että me aikuiset haluamme kääntää tilanteet eduksemme, miten ME haluamme loistaa lastemme kautta? Miksi ME haluamme kertoa kaikille kuinka juuri minun lapseni tai lapsenlapseni oli koko näytelmän kantavavoima j tähti? Miksi MEidän täytyy päästä sanomaan, että koko yleisö pidätti ihastuksesta henkeään kun MINUN lapsenlapsseni esiintyi?
Millä ilveellä saisin ne katsojatkin oppimaan, että yhdessä tekeminen on tärkeää, että se hiljainen puu näytelmässä antaa sille solistille mahdollisuuden loistaa - ilman niitä muita siellä näyttämöllä ei olisi niitä tähtiäkään? Että se harjoitusvaihe, missä ihmiset tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan kasvuun on tärkeää? Että emme tee esityksiä siksi, että yleisö voisi niillä kerskua?????
Toivon, että seuraavan esityksen jälkeen joku isoäiti huomaa kuinka hänen lapsenlapsensa kannusti rohkaisevalla hymyllä hetkeksi rohkeutensa kadottavaa lasta, miten juuri hänen lapsenlapsensa oli valinnut pienemmän roolin, että se arempi lapsi saisi kokeilla esilläolemista! Sillä näitä sankareita meillä oli tässäkin ryhmässä monta. Ja siksi koko esitys onnistui niin hyvin!!
Onneksi lapset ovat usein viisaampia kuin isovanhempansa vai vanhempansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti