Kiusallinen, katoava teksti

Tänään kävi juurikin niin: loistava ajatus, teksti, valmiina päässäni katosi ennenkuin sain sen paperille. Luin paikallislehden nettisivulta inspiroivan lauseen ja heti syntyi mielessäni palava halu kirjoittaa siihen liittyvästä omasta kokemuksestani. 'Juuri noin - se tuntuu juuri tuolta! Toi selittää sen'. Ja niin muotoutui päässäni melkein valmis blogiteksti sen pohjalta. Syntyi palava tarve olla samaa mieltä, perustella omaa tekemistä lehtijutun pohjalta. Mutta ennenkuin ryhdyin kirjoittamaan oli hoidettava lämmityskattilan huoltotoimet, puettava vaatteet ylle, laitettava tiskit koneeseen ja sitten... J sitten: ei mitään. Kaikki ajatukset olivat kadonneet pannuhuoneeeen, vaatehuoneeseen tai keittiöön. Ärsyttävää! Miten usein noin onkaan käynyt! Jos et heti tartu tekstin häntään, houkuttele sitä jäämään paperille, se karkaa. Se juoksee vapauteen eikä yhtään sure sitä, että sinä jäät huokailemaan sen perään. Nyt olen tuijottanut alkuperäistä innostuksen lähdettä netissä missä Kati Kivimäki sanoo (Forssan Lehti 21.1.2026), että meillä ihmisillä on kädelliset aivot ja niitä kehitetään käsillä tekemällä. Joku loistava ajatus minulla oli siitä miksi minäkin rakastan kynällä kirjoittamista, miksi tekstin jumittaessa usein siirryn tietokoneen edestä takaisin kynän ja vihon luo, miten ajatukseni kulkee 'suorempaan' kun kirjoitan käsin, miten käsin kirjoittamisen nopeus sopii ajattelun rytmiin paremmin kuin kymmensormijärjestelmä ja sen automaattisuus. Mutta ne ajatukset ovat jo menneet. Ehkä vielä joku muu lause houkuttelee ne esiin ja silloin olen vihkoni ja lyijykynäni kanssa valmiina - silloin saa taloustyöt jäädä ja pyydystän 'loistavan tekstini' kirjoittaen sen muistiin samantien. Käsin kirjoittaen.

ärsyttävä jumi

Joskus mielessä olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa mutta se kaikki katoaa jonnekin kauas kun otat kynän käteen tai avaat tietokoneen. Yrität houkutella tekstiä esiin mutta tuloksena on vain ahdistus. Lopulta päätät pakottaa ajatukset paperille tai koneelle. Väännät kättä itsesi kanssa ja melkein syljet sanoja ulos. Kunnes lopulta huomaat, että pakko ei auta. Että pakolla tulee vain ymmärtämätöntä tekstiä jossa ei ole päätä eikä häntää. Tai ainakin päät ja hännät ovat niin solmussa, ettei niitä saa järjestykseen. Niinpä lopetat. Hetkeksi. Päätät jatkaa hetken päästä. Hetki venyy ja kasvaa. Kun lopulta taas kaikki olosuhteet ovat kohdallaan: koira kävelytetty, kynät terotettu, vatsa on sopivan täynnä, olohuone on siivottu, joulukoristeet pyyhitty ja viety vintille, pyykit viikattu..... itse asiassa kotisi on siistimpi kuin pitkään aikaan, jopa vaatehuone on järjestetty, huomaat, että sanatkin on siivottu sinne vintin nurkkaan koristeiden sekaan. Istut kädet valmiina kirjoittamaan mutta ahdistus nousee jostain ja muistuttaa, että viimeksi et saanut yhtään luettavaa ja ymmärrettävää lausetta kasaan..... Nyt päätät, että et anna sen ahdistaa, että nyt on uusi päivä, että nyt onnistuu ja reippaasti aloitat vaan mistä tahansa sanasta ja jatkat..... odottamalla seuraavaa. Ja samalla huomat, ettei sinulla taaskaan ole sitä ajatusta minkä voisi paperille laittaa, että ajatukset ovat lomalla ja näyttävät pelkäävän paperia ja tietokonetta ja kaikkia mahdollisia laitteita joilla ne voisi tallentaa. Hetken päästä ihmettelet miten alunperinkään olit kuvitellut, että sinulla voisi olla jotain niin tärkeää sanottavaa, että sen voisi kirjoittaa tai kuvitella julkaisevansa muitten luettavaksi. Ja ole t varma, ettei kukaan ainakaan lukisi tekstiäsi jos jotain saisitkin aikaiseksi.... Tuttu juttu? Todellakin! Luultavasti jokainen joka jotain kirjoittaa käy läpi vastaavia tilanteita ja kokemuksia. Minä ainakin. Kaikkina niinä vuosina kun olen kirjoittanut (en edes kehtaa kertoa kuinka monta vuosikymmentä kirjoittamisen kanssa on kulunut!!) ennemmin tai myöhemmin olen kuvaamassani tilanteessa. Viimeksi juuri vuoden vaihteen. Näytelmä pitää kirjoittaa, pakko kirjoittaa, oikeastaan pitää kirjoitta kaksi näytelmää - mmitään ei synny. Ahdistus nousee ja luotto omiin kykyihin pienenee kunnes katoaa kokonaan. Onneksi olen oppinut luotsaamaan itseni näihen hetkien ohi, navigoimaan karikoiden läpi - siivottuani koko valtavan taloni, ommeltuani muutaman uuden vaatteen, käveltyäni kymmeniä tuhansia kilometrejä ja paljon muuta! Nyt on jälleen helppo hengittää, kirjoittaminen on alkanut, näytelmät etenevät ja voin taas sekä hengittää että nukkua yöni suurinpiirtein hyvin. Ja olen oppinut hyväksymään tämän prosessin. En alistumaan sille, vaan elämään sen kanssa. Kokemus tuo tietysti varmuutta, ja vuosien varrella olen oppinut miten juuri minä pääsen eteenpäin - jotain hyötyä siis ikääntymisestä! Nyt täytyy jatkaa näytelmän parissa, tauko on taas ohi!