Kuka on amatööri kesäteatterissa?

Hoh-hoh - taas on aloitettu keskustelu teatterien tasosta Suomessa. Ennenvanhaan oli amatööriteattereita joita sanottiin harrastajateattereiksi ja sitten oli ammattiteattereita joita ilkeästi sanottiin laitosteattereiksi.

Joskus luulin, että ammattilaisen ja harrastajan välinen ero on se, että ammattilainen saa palkkaa ja harrastaja ei. Ja usein ammattilainen on saanut jonkinlaisen koulutuksen  siihen mitä tekee. Ja siksi ammattilaiselta odotetaan  aina onnistumista ja harrastaja saa vähän horjua, harrastaja kun on.

Viime kesästä lähtien olen pohtinut, ja välillä kuullut muidenkin pohtivan, mikä on tilanne tänään. Suomi on harrastajateattereiden luvattu maa. Meillä on satoja harrastajateattereja ympäri maata.

Pelkästään harrastajateatteriliittoon kuuluu yli 500 teatteria.  Lisäksi meillä on vähän yli sata ammattiteatteria.

Mutta yleisö ei aina muista, että harrastajateatteri on oikeasti harrastajavoimin tehtyä teatteria - suuri osa vaikkapa kesäteattereista on täysin harratajanäyttelijöiden miehittämää. Ohjaajat ja käsikirjoittajat  voivat ollakin ammattilaisia mutta suurin osa näyttelijöistä on harrastajia - ja vieläpä harrastajia ilman mitään koulutusta tekemiseensä.

On toisaalta hyväkin asia, että yleisö tulee harrastajateatteriin odottaen ammattilaista suoritusta. Sehän kertoo vaan siitä, että harrastajien taso on yleensä ihan huippua, lähellä ammattilaista tasoa. Mutta siinä on myös vaaransa. Harrastajat eivät saisi tehdä yhtään virhettä, eivät unohtaa yhtään vuorosanaa, eivät yhtään ontua rooleissaan. Heiltä odotetaan helposti mahdottomia!!

Olin onnellinen kun kuulin meidän teatterin 13-vuotiaan näyttelijän pohtivan, että minne sitten menevät ne vanhat (lue= yli 40 vuotiaat) ihmiset jotka haluavat yrittää näyttelemistä ensimmäisen
kerran jos harrastajateatterissakin täytyy heti osata ammattilaisella tasolla!!!! On tosi rankkaa, jos jokaisen ensikertalaisenkin täytyy heti onnistua 100-prosenttisesti!!

On niiiin hienoa, kun ihmiset uskaltavat yrittää ja kokeilla uusia asioita, uusia harrastauksia ja ottaa riskejä. Siksi toivon, että meidän yleisökin ymmärtäisi, että harrastajateatterissa näyttämölle voi astella kauhusta kankea, nimensäkin unohtava ensikertalainen, joka lavalle tullessaan ylittää korkean kynnyksen ja on todellakin kaukana mukavuusalueeltaan mutta kasvaa ja kehittyy samalla ja parantaa ehkä elämänlaatuaan ja muuttuu  paremmaksi ihmisseksi näin tehdessään.

Eroja ammattilaisten ja harrastajien välillä on, ja saakin olla. Täytyy olla myös paikkoja kokeilulle, etsimiselle ja löytämiselle. Kamalaa olisi jos vain kilpaurheilu  sallittaisiin ja minun sauvakävelylenkkini  tuomittaisiin siksi, etten  voita kisoja. Urheilussa ymmärrämme jotenkin helpommin, että puoliammattilaiset ja harrastajat ja maailmanmestarit ja kaikki muut tarvitaan. Mikä ihme siinä sitten on niin vaikeaa kulttuurinsaralla??????

Minäkin haluan, että tehdään vaan hyvää teatteria. MUTTA teatterista ei tee huonoa se  ettei joku muista vuorosanojaan tai tulee väärään kohtaukseen. Ei.Teatterista tekee huonoa se, jos käsikirjoitus ontuu, juoni puuttuu ja yleisöä kosiskellaan vaan julkimoilla. Eli sisältö puuttuu.