onko siis pakko kaikki säveltää...??

Minähän olen julkisesti myöntänyt etten osaa laulaa. Rakastan kyllä laulamista. Ja laulan paljon. Ja kovin. Ja muistan kaikkien vanhojen laulujen sanat. Mutta nuotista en ihan aina ole varma. Siis laulan ilmeisesti tosi huonostija täydellisesti nuotin vierestä, koska entinen miehenikin juuri kielsi minua laulamasta yhteisille lastenlapsillemme etteivät lapset opi väärin laulamaan. Mutta silti laulan koko ajan.

Toinen asia mitä rakastan laulamisen lisäksi on lausuminen (ja tietysti tanssiminen ja sienestäminen ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään). Mutta siis runojen lausuminen on intohimoni. Ja lausun hyvin. Jopa ex-mieheni mielestä. Siitä hän ei ole koskaan minua kieltänyt.

Mutta kaikkea rakasta ei tarvitse yhdistää. Jotkut asiat vaan ovat parempia irrallaan. Niin runot ja laulutkin. Myönnän, että joidenkin laulujen tekstit ovat hyvin runollisia. Ja joitakin runoja taas ei

runoiksi tunnistaisi.

Anteeksi vaan, että ärsyynnyn, mutta en kestä sitä, että vanhat, vahvat, hyvät runot on pakko säveltää. Anteeksi Tapani Kansa. Rakas Tapani. Suuri idolini. Mutta oliko pakko mennä Viitaa laulamaan? Tai Loirin Leinoa? Puhumattakaan näistä nuorista yrittäjistä.

Nämä runot eivät ole olleet mitään vailla. Mitään lisäystä ei tarvittu. Ne toimivat itsenäisinä taideteoksina täydellisesti. Ne eivät saaneet mitään lisää siitä, että ne laulettiin.

No joo. Olen kuullut hyviä selityksiä portti-teoriasta lähtien. Miten nyt laulettuina runot avautuvat uusille ihmisille. Että nyt nekin jotka eivät runoja yleensä lue voivat nauttia näistä lauluina.

Miksi ihmeessä heidän tarvitsisi? Ei mitään muutakaan taidetta tarvitse kaikkien käsittää. Ei rikos-romaaneja lue kaikki. Ei novelleja lue kaikki. Ei naivisistit innostuta kaikkia. Eikä tarvitsekaan. Ei kaikkea tarvitse kaikkien rakastaa!!!!!

Mikä ihme siinä on, ettei voida runon voimaan luottaa? Jos runot eivät kanna yksinään - kuolkoot pois. Menkööt unohduksen hautaan. Jääkööt unohduksiin. Ei siinä mitään tekohengitystä tarvita. Mutta jos herkät, voimakkaat, ytimekkäät tai ylpeätkin sanat ovat jo kantaneet satoja vuosia, tuskin me muutamaa iskelmälaulajaa avukseen tarvitsevat. Tai kaipaavat. Ei millään pahalla. Iskelmät ovat ihania. Ihminen tarvitseen välillä kunnon iskelmää.

Mutta niin ovat runotkin. Älkää siis PLIIS hyvät ihmiset pilatko runoja yksinkertaisilla sävelillä jotka ovat kuitenkin vain yhden ihmisen näkemys runosta. Runo monikerroksisena, kompaktina, sieluakoskettavalla kauneudellaan riittää. Se avautuu jokaiselle eri tavalla. Jos on avautuakseen. Sitä ei tarvitse yksinkertaistaa, sen tehtävä ei ole olla yksinkertainen.

Runon kuuluukin haastaa lukijaansa. Runolle onkin tyypillistä se, että se leikkii kuurupiiloa lukijansa kanssa. Runo onkin joskus äärimmäisen vaikea ja monimutkainen. MUTTA kun se sitten päättää antautua ja avautuu ja sen käsittää on se niin suuren riemun hetki, että sen kokeakseen onkin valmis odottamaan ja näkemään vaivaa.

Kaiken ei aina tarvitse olla valmiiksi pureskeltua ja helppoa. Oikea runous antaa haastetta ja lopulta palkitsee ymmärtäjänsä. Tai pysyy ikuisesti mysteerina. Jollekin.