"Nyt elän ilman käsikirjoitusta"

Otsikko on lainaus vanhasta ET-lehdestä. Ohjaaja-legenda Kalle Holmbergin lainaushan se on.
Vähän sama tunne alkaa varmasti olla suurella osalla suomalaisia - kesäteatterit hiljenevät pikkuhiljaa ja harrastajat jäävät 'tyhjän päälle ilman käsikirjoitusta'.

Ensimmäisenä rintaan nousee varmasti vapauttava riemu: näin paljon aikaa! Nythän voin tehdä ihan mitä haluan!! Voin valvoa illalla rauhassa miettimättä miten pirteänä täytyy seuraavana päivänä näyttämöllä olla! Voin lähteä teatteriin katsomaan muiden esityksiä! (Anteeksi mitä?  Mitä esityksiä? Kaikki muutkin ovat jo lopettaneet esityksensä tältä kesältä!!) Voin kutsua sukalaiset kylään, mennä itse kylään. Lenkkeillä. Lukea kaikki ne kirjat  joita en uskaltanut aukaista ennenkuin omat replat on päässä.....

Sitten iskee todellisuus: elämä ei odottanutkaan pysähtyneenä a sitä aikaa kun minä huuhailin teatterissa. Kavereilla on omat menonsa, sukulaiset eivät ehdikään ihan heti käymään kun heilläkin on oma elämänsä.... ja lomat on jo ohi. Ja töissä ihan hirveä kiire jo.... Ja muutama tuttava pitää loukkaantuneena etäisyyttä kun minä laiminlöin heitä kaikki ne kuukaudet kun oma aikani meni sen teatterikappaleen kimpussa.

Pikkuhiljaa elämä sitten tasaantuu. Löydän muutaman vanhan ystävän uudelleen, ne jotka ovat jo tottuneet siihen, että aina puoleksi vuodeksi katoan teatterin kulisseihin. Ja nautin elämästä ilman yhtään mitään käsikirjoitusta.

Paitsi että... no. mieleni pohjalla on alkunut puhua sellainen vanhempi naisihminen. Huhtanen. Ella-Maria Huhtanen. Sillä naisella on ihan  hirveä tarve kertoa minulle tarinoita, kysellä muitten ihmisten elämästä, kuunnella kanssani sadetta, keittää kanssani hilloja.

Ja sitten ne Karjalaismummot jotka vaativat huomiotani. Heillä vasta paljon onkin puhuttavaa. He vaativat huomioni välillä niin täydellisesti, että unohdan melkein leipäpalan suuhuni pureksimatta.

tämäkin tuntematon mies on vaatinut huomiotani jo pitkään

Kauan sitä elämää ilman käsikirjoituksia kestikin: tasan kaksi viikkoa. Kaksi onnellista, rauhallista, levollista viikkoa jolloin jo melkein kuvittelin jatkavani elämääni niinkuin muutkin ihmiset. Ilman noita mammoja joilla on niin paljon asiaa. Ilman morsiamia jotka tahtovat ottaa kantaa äitiensä häihin. Ilman miehiä jotka vaativat tullu kuulluksi.

Ja taas joudun selittämään kaikille, että valitettavasti en voi tulla kylään, en voi osallistua, en voi tehdä, tulla, mennä, en edes olla, kun päässäni  pöyrii ihmisiä jotka haluavat, että kirjoitan heidän elämästään, annan heille tilaa kertoa tarinaansa. Että minun täytyy taas istua kynä kädessä, sormet näppäimillä tai silmät kiinni kuunnellen.

Että jutellaan taas ensi vuonna. Ensi vuonnakin minulla on ne kaksi viikkoa kun elän omaa elämääni. Minun. Ilman käsikirjoitusta.