maanantai 4. tammikuuta 2021

Uusi mies - tuttu isä

Tänä syksynä meille muutti taas uusi mies. Sellainen nauravainen mutta sisältä jotenkin kireä. Takakireä, sanoisi joku. Mutta siis periaatteessa hyvin positiivinen. Tai ainakin kova vääntämään vitsejä. Hän muutti meille kun Arto (Tuominen) taas kerran ehdotti, että jonkun tarttis kirjoittaa näytelmä tuntemattoman sotilaan tuntemattomasta pojasta. Ei siihen paljon muuta tarvittu. Tarttis tietysti, sanoin minä. Niinkuin viime vuonna tartti kirjoittaa niistä siirtolaisista. Ja sitä edellisenä kesänä siitä Monosesta. 

 Nyt olen päättänyt etten puhu Artolle enää mitään ennen ensi syksyä. Ettei tartte taas tehdä kahta näytelmää. Tässä yhdessäkin miehessä on tarpeeksi. Siis mukava mieshän tämä on. Tämä ensi kesän päähenkkilö. Joka on asunut minun mielessäni ja nyt jo täyttää melkein koko valveillaoloajan. Johannes. Tai Pentti. Ehkä ei pentti. Ehkä Johannes. Eli Jussi. 

 Nyt on siis selvästi menossa epätoivovaihe. Minun näytelmänkirjoittamiseni etenee näemmä suuresta innostuksesta kovan tekemisen kautta suureen epätoivoon kunnes taas palautuu innokkaaseen tekemiseen ja tuskallisen vaiheen kautta valmiiksi. Ja sitten taas päätän, ettei ikinä enää. Että minulla ei ole mitään sanottavaa. Kunnes taas joku Arto tai Raino sanoo, että tästä kyllä tarttis jonkun kirjoittaa näytelmä ja minä siihen, että niin tarttis ja sitten mielikuvitukseni jo lähtee viemään minua ja tuntuu, etten pysty enää päättämään elämästäni vaan huomaan tekeväni töitä näytelmän kirjoittamiseksi..... ja taas uudestaan.

Tämä valokuva isästäni on seurannut minua ympäri maailman. Se on aina yhdistänyt minut kotiin, perheeseen ja Suomeen. Se on ollut muistutus siitä, että kuulun jonnekin. Se on ollut minun peruskallioni jolla seisten on ollut helppoa elää missä tahansa.

Oikeastaan vasta nyt katson kuvaa sotilaskuvana. 
Nyt kun olen koko syksyn lukenut sodistamme, kun olen yrittänyt tutustua sen tuntemattoman sotilaan elämään, sen miehen, joka on kasvattanut minunkin lasteni isän ja siten vaikuttanut minun lastenikin elämään. 

 Isäni oli niitä ensimmäisiä sotilaita jotka eivät ole koskaan olleet rintamalla. Hän on ikäänkuin rajanvartija. Hän on ehtinyt juuri ja juuri viettää lapsuutensa ilman sotaa. Hänen juurensa ovat vielä rauhanajassa. Hän on voinut antaa lapsilleenkin luottamuksen elämään kun on voinut itse rakentaa elämänsä vielä varmalle pohjalle. Ja sota näyttäytyi hänelle seikkailuna, niinkuin niin monelle muullekin pikkupojalle: suuret koneet, mmiesten tarinat sankariteoista, lentokoneet, kaikki se mielikuvitusta kiehtova osa sotaa ehkä vain innosti. Kuolema, nälkä, pelko, menetys, ahdistus ja kauhu, ne eivät olleet osa pikkupoikien maailmaa. Ne kuuluivat isommille. Se todellisuus ei näyttäytynyt pojille eikä siksi periytynyt minullekaan.

 Ehkä siksi olen voinut tämän tuntemattoman sotilaan pojan päästää elämääni nyt. Hän ei ole todellinen minulle. Hän ei ole minun isäni. Hän ei ole ehkä edes sukua minulle. Siksi voin kirjoittaa hänestä. Voin tutkia hänen sielunmaisemaansa välimatkan päästä. Kuunnella mitä hän puhuu ilman omakohtaisia muistojani. Voin olla utelias ottamatta heti kantaa. Ehkä juuri siksi tämä Johannes -tai Pentti - muutti juuri meille. Toivottavasti olen ymmärtänyt hänen tarinansa oikein!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti