Näytteleminen - vaikeaa mutta hyödyllistä?

 Eeva-Kaarina Volanen muistutti viime viikolla näkemässäni haastattelussa siitä, miten tärkeää näyttelijälle on pitää tiettyä etäisyyttä tunteisiin. Tällä hän puhui siitä kuinka näytelmässä saattavat tuntetilat kohtauksesta toiseen vaihtua paljonkin ja näyttelijän on pystyttävä hyppäämään niihin mukaan melkein lennosta.

Toisaalta usein kuulee, varsinkin harrastajateattereiden ollessa kyseessä, miten näyttelijät todistavat 'elävänsä roolia' eivätkä 'näyttelevänsä sitä'.  Selkeä ristiriita tavallaan. Volanen kertoi esimerkkinä miten hän aivan uransa alkuaikoina oli tekemässä elokuvanauhoitusta ja yhdessä kohtauksessa joutui niin tunteidensa valtaa, ettei nauhoituksia pystytty enää sinäpäivänä  jatkamaan. Tämä ilmiö on meille usealle arkielämästäkin tuttua: tunteet ottavat ihmisestä vallan, surut tai ilot vievät mennessään niin totaalisesti, ettei siinä myllerryksessä tahdo perässä pysyä. Vaikka miten yrittäisi rauhoittua, ajatella  järjellä tai viileästi, niin suuret tunteet vaan vyöryvät ylitse.

Näyttelejöinä meidän on opittava tiettyä kontrollia tähän tilanteeseen. Ja aitoutta yhtä aikaa. Juju onkin siinä, että näyttelijä tietää miltä tunteen näyttänyt, missä ne tuntuvat ja miten ne voi esittää aidosti. Mutta hän tietää myös sen, miten niihin ei mennä mukaan. Näyttelijä tietää, että hänen täytyy pysyä ohjaimissa, hänen täytyy koko ajan tietää mitä tekee.

Ehkä juuri siksi me niin pitkään harjoittelemme näytelmiä. Käymme kohtukset ja tilanteet läpi aina vaan uudestaan j uudestaan. Kuuntelemme ohjaajan kommentteja esityksestämme ja taas harjoittelemme. Kuten monet ammattinäyttelijät sanovatkin, harjoittelemme niin kauan, että sisäistämme kohtauksen, osamme sen 'ulkoa'. 

Herkimmillään näyttelijä on harjoituksissa, silloin kun kohtaukset ovat uusia ja niihin vasta tutustutaan. Samoin kuin omiin tunteisiin ja reaktioihin eri tilanteissa. Tutustutumme siihen miltä meistä tuntuu jossakin tilanteessa. Ja sitten harjoituksen myötä 'ulkoistamme' tilanteen, emme enää päästä sitä aivan 'iholle' vaan olemme lopulta vapaat näyttelemään kohtaukset luonnollisesti!

Ei helppoa, sen voin sanoa. Mutta taika lienee läsnäolemisen taidossa. Kyvyssä keskittyä käsillä olevaan tilanteeseen täydellisesti mutta tietoisesti. Keskittyä kohtaukseen unohtaen tavallaan itsensä ja omat asiansa. Ja samalla tulisi näyttää aidolta. Siltä kuin antaisi tunteiden viedä. Siltä kuin ei pystyisi itse miettimään reaktioitaan rationaalisesti.

Tämä harjoittelu ehkä maksaa itsensä sitten takaisin omassa elämässä. Joskus sitä osaa sitten pysäyttää tunteidenjunan ennen kuin se lähtee pendoliinon vauhdilla etenemään  jyräten kaiken alleen. Joskus osaa havahtua, että hei, tää tunnehan vie mua ihan vinoon. Ja sitten ehkä osaa pysähtyä taas hetkeen, tilanteeseen ja keskittyä olennaiseen. Ei aina, mutta joskus. Joskus kiitävän hetken verran siitä on hyötyä, että on kurinalaisesti harjoitellut tunnistamaan omat reaktionsa ja sen miten tunteet vyöryvät. Joskus harvoin siitä vaikeasta tekemisestä on hyötyä näyttämön ulkopuolellakin. Onneksi!