Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen jo yli viidenkymmenen (juu-u, ihan oikeesti 5-0!!) vuoden ajan tavalla tai toisella tehnyt teatteria. Kun minä olin pieni, äiti luki meille runoja ja me lapset dramatisoimme niitä. Kurki ja joutsen sai joutsenet lehahtamaan sohvan selkänojalta maassa ylpeästi astelevien kurkien joukkoon (meitä lapsia oli siinä vaiheessa jo viisi, joten ruuhkaa näyttämölle oli). Ja nopeasti aloin tietysti innostua itsekin lausumisesta - suomenmestari äidin opastuksella löysin nopeasti oman tapani herättää runot ääneen. Edelleen lausun ja johdan Jokivarsien lausujia, iki-nuorten ihmisten eloisaa ja energistä lausujaryhmää! Monet henkiset kilpailut ja itsenäisyyspäiväjuhlat olen viettänyt lausumalla milloin Eino Leinoa, milloin Riitta Mikkolaa tai muita suosikkejani.
Kansakoulun välitunneilla teimme Irmelin, Eijan ja Kaisan kanssa omia näytelmiämme joita sitten esitimme yhteisellätunnilla lauantai-koulupäivien lopuksi. Rakastin tarinan keksimistä, esittämistä ja sitä hetkeä kun vilkaskin yleisö rauhoittuu seuraamaan draamaa. Tämä rakkaus on suurta edelleen. Edelleen rakastan tarinan kertomista. Olen niin kiitollinen Kapiaisen Sirkalle joka viisaana opettajana sai lapset rohkeasti luokan eteen. Ei me mietitty mitä muut meistä ajattelee, me vaan tehtiin ja esitettiin kun kerran opettaja innosti ja kannusti ja kaikille taputettiin yhtä paljon.
Mutta ehkä parasta on kuitenkin ollut se, miten olen nähnyt seuraavan ja sitä seuraaavan polven astuvan rohkeasti yleisön eteen esittämään milloin mitäkin. Omistani kaksi kolmesta on suorittanut draamadiplominkin lukiossa! Kun heillä on tärkeää sanottavaa tai tilanne vaatii he pystyvät myös esittämään asiansa rohkeasti ja varmasti. Se on seurausta myös heidän lapsuutensa leikeistä ja tilanteista joissa ´harjoitteimme´ esiintymistä. Eivät he sitä ehkä harjoitteluksi mieltäneet - mutta äidin tarkoituksena oli juuri se, harjoitteleminen.
Mutta sitten kun olen välillä sijaisena ja kuulen kuinka yläkoululaiset kauhulla odottavat äikän esitelmien pitämistä tai eivät pysty niitä pitämään ja hakevat jopa lääkärintodistuksen jotta eivät joudu niitä pitämään tai kuuntelen aikuisen miehen sekoavan sanoissaan kun pitäisi kokouksessa sanoa mielipiteensä järkevästi niin huokaan. Syvään ja hartaasti.
Voi jospa jo alakouluissa pyrittäisiin siihen, että ihmisen luonnollinen viestintämuoto, puhuminen, ei tulisi kenellekään taakaksi. Että jokainen käyttäisi ääntään luonnollisesti ja pelkäämättä. Että jokainen voisi tilanteen niin vaatiessa puolustaa mieipiteitään tai heikompiaan. Pelkäämättä esillä oloa. Pelkäämättä äänensä sortuvan. Kyllä niin harmittaa, kun on itse saanut koulusta lähtien rohkaisua puhumiseen, että niin monta on opetettu vain vaikenemaan!
Jos oikeesti kannustaminen ei rajoittuisi siihen, että jos osaat laulaa tai soittaa saat olla esillä, mutta jos et, niin pysy hiljaa! Jos oikeasti kannustaisimme jo lapsia siihen, että jokaisen mielipide on arvokas ja ansaitsee tulla kuulluksi! Sillä juuri lapsena se täytyisi oppia. Pienestä pitäen. Pieni lapsi ei vielä osaa jännittää, ei halveksi itseään ja mielipiteitään, ei kuvittele kaikkien muiden olevan parempia. Tämän soisi jatkuvan aikuisuuteen asti.
Siksi niin nautin kun edes teatteriin tulee aikuisia kokeilemaan näyttelemistä. Kokeilemaan rajojensa ylittämistä. Itsensä voittamista. Riskien ottamista. Mutta eniten nauttisin siitä, että kukaan ei edes oppisi pelkäämään ja jännittämään. Että pienen lapsen viaton itsevarmuus jatkuisi katkeamatta. Että koulussa opettaisiin tekniikkaa esiintymiseen, ei sen pelkäämistä. Että kodeissa kannustettaisiin esiintymään ja puhumaan, ei olemaan hiljaa.
Ehkä minun nyt sitten täytyy ottaa elämäntehtäväkseni opettaa aikuiset yksi kerrallaan luottamaan itseensä ja puhumaan rohkeasti kun on sen aika. Löytämään äänensä ja käyttämään sitä. Olemaan luontevasti oma itsensä eikä aina vaan esittämään roolia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti