Ihmisen ikävä teatteriin

 Vanhassa ihanassa laulussa puhutaan ihmisen ikävästä toisen luo..... ja siinä samassa laulussa on myös kohta: on silti hyvä, ettet näe minua nyt, en tahdo, että vuokseni sä järkytyt... kun mennyt kaikki on niin jäljelle jää vain tuo: ihmisen ikävä toisen luo....

Näinhän se tässä viime vuoden aikana on ollut, kaikki muu on mennyt, ikävä ihmisen luo on jäänyt. Ja ikävä kulttuurin pariin. Edes yhden esityksen ajaksi! Ja samalla etäyhteydet ovat saattaneet monet meistä tilaan josta ei koskaan uskonut itseään löytävänsä. Joten onni on ehkä, ettei kukaan nää. Vähän on tullut pelkistettyä pukeutumista, ehkä vähennettyä liikuntaa, ehkä vähän syötyä tavallista enemmän lohturuokaa, ehkä vähän enemmän katseltua suoratoistopalvelujen turruttavia sarjoja... 

Ja samalla sielu huutaa pelastusta: PÄÄSTÄKÄÄ MUT TEATTERIIN!!! Miten voikin ikävä tuntua lähes fyysisenä kipuna! Kun esitys toisensa perään siirtyy tai peruuntuu, minun sisältäni kuuluu pieniä nyyhkäyksiä. Haikeus ja pelko siitä, ettei menetettyä saa enää takaisin vyöryy ylitseni jos en ole varuillani. Kyllähän minäkin sen tiedän, että tämä on väliaikanen olotila, tämä sulkumaailmassa eläminen. Mutta sisälläni asuu pelko siitä, että jotain jää pysyväksi. Että minun oma luovuudentilani asettuu alemmalle tasolle, että turrun, että jähmetyn, että tyydyn. Enkä enää maailman avautuessa olekaan niin valmis avautumaan itse.

 Olen jatkuvankivunkroonikko. Vuosikausia olen elänyt syvien, suurien, satuttavien kiputilojen kanssa. Opin olemaan varuillani. Opin, että kipu on henkisesti pahinta silloin  kun ei ole varuillaan. Kun luulee, että kaikki on hyvin ja hetkeksi antautuu sen tunteen valtaan, että minähän elän kuin muutkin.  Että minäkin voin rentoutua ja nauttia. Juuri silloin se kipu iskee kovimmin. Ikäänkuin se aavistaisi, että minun suojamuurini on alhaalla. 

Kulttuurinälän kanssa tuntuu olevan lähes sama tilanne. Pärjään hyvin tavallisina päivinä. Luen, kirjoitan, maalaan, katselen ja kuuntelen etänä niinkuin muutkin. Ja sitten aavistamatta, yhden valokuvan mieleen tuoma muisto syöksee minut valtavan ikävän syövereihin - miten kaipaankaan katsomon odotusta, takahuoneen jännitystä, jopa paistuvan makkaran tuoksua kahviosta.....  Pääsenkö koskaan enää jännittämään sitä miten esitys menee sensijaan,että nyt jännitän vaan sitä uskaltaako yleisö tulla katsomaan, saadaanko koko kesänä esittää mitään??

Voi  Mikko Alatalo jos olisit laulua kirjoittaessasi tiennyt miten todeksi sanasi muuttuvat: ihmisen ikävä toisen luo on käsinkosketeltaa. Samoin ihmisen ikävä kulttuurin pariin. Ja minun valtava ikäväni tavalliseen teattaerikesään!