ärsyttävä jumi

Joskus mielessä olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa mutta se kaikki katoaa jonnekin kauas kun otat kynän käteen tai avaat tietokoneen. Yrität houkutella tekstiä esiin mutta tuloksena on vain ahdistus. Lopulta päätät pakottaa ajatukset paperille tai koneelle. Väännät kättä itsesi kanssa ja melkein syljet sanoja ulos. Kunnes lopulta huomaat, että pakko ei auta. Että pakolla tulee vain ymmärtämätöntä tekstiä jossa ei ole päätä eikä häntää. Tai ainakin päät ja hännät ovat niin solmussa, ettei niitä saa järjestykseen. Niinpä lopetat. Hetkeksi. Päätät jatkaa hetken päästä. Hetki venyy ja kasvaa. Kun lopulta taas kaikki olosuhteet ovat kohdallaan: koira kävelytetty, kynät terotettu, vatsa on sopivan täynnä, olohuone on siivottu, joulukoristeet pyyhitty ja viety vintille, pyykit viikattu..... itse asiassa kotisi on siistimpi kuin pitkään aikaan, jopa vaatehuone on järjestetty, huomaat, että sanatkin on siivottu sinne vintin nurkkaan koristeiden sekaan. Istut kädet valmiina kirjoittamaan mutta ahdistus nousee jostain ja muistuttaa, että viimeksi et saanut yhtään luettavaa ja ymmärrettävää lausetta kasaan..... Nyt päätät, että et anna sen ahdistaa, että nyt on uusi päivä, että nyt onnistuu ja reippaasti aloitat vaan mistä tahansa sanasta ja jatkat..... odottamalla seuraavaa. Ja samalla huomat, ettei sinulla taaskaan ole sitä ajatusta minkä voisi paperille laittaa, että ajatukset ovat lomalla ja näyttävät pelkäävän paperia ja tietokonetta ja kaikkia mahdollisia laitteita joilla ne voisi tallentaa. Hetken päästä ihmettelet miten alunperinkään olit kuvitellut, että sinulla voisi olla jotain niin tärkeää sanottavaa, että sen voisi kirjoittaa tai kuvitella julkaisevansa muitten luettavaksi. Ja ole t varma, ettei kukaan ainakaan lukisi tekstiäsi jos jotain saisitkin aikaiseksi.... Tuttu juttu? Todellakin! Luultavasti jokainen joka jotain kirjoittaa käy läpi vastaavia tilanteita ja kokemuksia. Minä ainakin. Kaikkina niinä vuosina kun olen kirjoittanut (en edes kehtaa kertoa kuinka monta vuosikymmentä kirjoittamisen kanssa on kulunut!!) ennemmin tai myöhemmin olen kuvaamassani tilanteessa. Viimeksi juuri vuoden vaihteen. Näytelmä pitää kirjoittaa, pakko kirjoittaa, oikeastaan pitää kirjoitta kaksi näytelmää - mmitään ei synny. Ahdistus nousee ja luotto omiin kykyihin pienenee kunnes katoaa kokonaan. Onneksi olen oppinut luotsaamaan itseni näihen hetkien ohi, navigoimaan karikoiden läpi - siivottuani koko valtavan taloni, ommeltuani muutaman uuden vaatteen, käveltyäni kymmeniä tuhansia kilometrejä ja paljon muuta! Nyt on jälleen helppo hengittää, kirjoittaminen on alkanut, näytelmät etenevät ja voin taas sekä hengittää että nukkua yöni suurinpiirtein hyvin. Ja olen oppinut hyväksymään tämän prosessin. En alistumaan sille, vaan elämään sen kanssa. Kokemus tuo tietysti varmuutta, ja vuosien varrella olen oppinut miten juuri minä pääsen eteenpäin - jotain hyötyä siis ikääntymisestä! Nyt täytyy jatkaa näytelmän parissa, tauko on taas ohi!