Mutta sitten muutaman päivän kuluttua tulee hiemän väsynyt olo - kun koko ajana täytyy olla parhaimmillaan, kuunnella tarkasti, olla ystävällinen ja sietää omien rutiinien rikkoutumista. Välillä toivoisi vaan olevansa omalla sohvalla, omien tavaroiden keskellä, kaikkien omien, arkisten rutiinien ympäröimänä.
Vähän sellaiselta tuntuu tutustuminen uusiin näytelmän hahmoihin kirjoitusvaiheessa. He ovat aluksi äärimmäisen kiehtovia, älykkäitä, kokeneita, niin rohkeita, että omat saavutukset tuntuvat kutistuvan olemattomiin. On suorastaan kunnia saada tutustua heihin.
Mutta pikkuhiljaa he alkavat vähän ahdistaa. He eivät jätä tilaa minun kokemuksilleni, minun tunteilleni, minun elämälleni. He vaativat huomiota koko ajan, eivät välitä vaikka minä olisin väsynyt, he haluavat keskustella syvällisesti ja pitkään. Vaikka minua ei kiinnostaisi yhtään. Vaikka
 |
| satuhahmoilla sitä vasta mielenkiintoisia juttuja onkin!!! |
Kun näytelmä on valmis, tuntuu se sitten helpotukselta. Ihanaa - minun ei tarvitse enää seurustella noiden rasittavien, ärsyttävien ja itsekkäiden hahmonen kanssa! Jippii!! Kakkukahvien ja kuohuviinien aika!! Näkemiin - hauskaa elämää vaan teillekin!!
Ja sitten, muutaman rauhallisen päivän jälkeen se ikävä sitten iskee. Sinut on jätetty yksin. Kukaan ei enää halua kertoa mielipiteitään tai muuten vaan keskustella kanssasi aamuun asti. Sait oman elämäsi takaisin - oman tylsän, hiljaisen, rauhallisen elämäsi, juuri niinkuin tahdoitkin.
Tämä kiertokulku on toki rasittavaa - mutta onhan se ihanaakin. Ihanaa, että tulee uusia 'tuttavia' ja tietenkin haikeaa kun 'vanhat ystävät' jatkavat matkaansa. Salainen aseeni tähän onkin se, että pidän oman elämäni tarpeeksi mukavana, että sitten kun lopulta jään yksin, voin nauttia elämästäni. Että en oikeasti jää tyhjän päälle. Että oikeasti olen iloinen kun saan elämäni takaisin:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti