perjantai 28. joulukuuta 2018

Ensi kesä alkaa tammikuussa

Ihana talvi on alkamassa ja kaikki innokkaat kesäteatteri-ihmiset hihkuvat riemusta - tammikuussa aloittavat monet teatterit harjoituskautensa!! Tottakai jotkut ovat harjoitelleet koko syksynkin jo  mutta suurimmalle osalle meistä se ilo alkaa vasta vuoden vaihteen jälkeen!

Minähän olen siitä onnekas, että viime vuodet olen viettänyt joulukuun seuraavan kesän tekstejä tehden. Niin nytkin. Ja jälleen kerran olen tehnyt niin Portugalissa. Koko kuukausi on kohta kulunut ja kaksi
kokoillan näytelmään on kirjoitettu ja lastenteatterin puolikas on vielä työnalla. On ylellistä istua täällä kaukana kaikista arkirutiineista ja murheista, niin kuin myös iloista, ja keksittyä vain kirjoittamiseen. Sintra on todella kaunis kaupunki, joten ymmärrän hyvin miksi mm Hans Kristian Anderssen ja Lordi Byronkin viettivät täällä aikaansa kirjoittaen!!

Suuret esikuvat velvoittavat mutta ehkä myös inspiroivat. Ja vähentävät huonoa omaatuntoani! Tunnen itseni paitsi etuoikeutetuksi niin myös hieman 'aika varkaaksi' kun varastan omasta arkisesta työstäni tämän kuukauden ahertaakseni näytelmien parissa! Miksi se tuntuukin niin itsekkäältä? Istun tuntitolkulla tietokoneen ääressä joka päivä, kirjoitan sivu tolkulla tekstiä - ja silti tunnen huonoa omaatuntoa kun en tee tätä omantyön ohella öisin niin kuin ensimmäiset kymmenen vuotta tein!

Kadehdin niitä kirjoittajia jotka voivat keskittyä missä vain, milloin vain ja tuottaa tekstiä pätkäkin kerrallaan ja saada loistavaa  tekstiä aikaiseksi. Minä keskityn hitaasti, hukkaan ajatukseni helposti häiriöstä, mietin paljon ja hitaasti ennen kirjoittamista, joudun lukemaan pitkälti edellisen päivän
tekstiä läpi ennenkuin pääsen 'juonesta kiinni' ja voin jatkaa eteenpäin - tämä kuukauden yksin eläminen kirjoittamiseen keskittyen sopii siis mitä mainioimmin!!

Odotan innolla yleisön reaktioita ensi kesänä -  oliko tämä kuukauden 'siirtolaisuus' vaivan arvoista? Löytyikö Sintra -vuoren rinteiltä oikeat elementit? Toimiko Eugarian kylä kotipaikkana loistavalle tekstille vai...??? No - toukokuun lopulla se alkaa hahmottua - ensimmäisen ensi-illan jälkeen olen taas enemmän kartalla siitä miten kirjoittaminen onnistui. Nyt tuntuu hyvältä. Kirjottaminen on ollut mukavaa puuhaa!!!!! taskut on tyhjät, päässä ei ajatuksen hiventäkään jäljellä, mutta mukavaa on ollut. Ja yöni olen nukkunut hyvin!





maanantai 12. marraskuuta 2018

Kuka on amatööri kesäteatterissa?

Hoh-hoh - taas on aloitettu keskustelu teatterien tasosta Suomessa. Ennenvanhaan oli amatööriteattereita joita sanottiin harrastajateattereiksi ja sitten oli ammattiteattereita joita ilkeästi sanottiin laitosteattereiksi.

Joskus luulin, että ammattilaisen ja harrastajan välinen ero on se, että ammattilainen saa palkkaa ja harrastaja ei. Ja usein ammattilainen on saanut jonkinlaisen koulutuksen  siihen mitä tekee. Ja siksi ammattilaiselta odotetaan  aina onnistumista ja harrastaja saa vähän horjua, harrastaja kun on.

Viime kesästä lähtien olen pohtinut, ja välillä kuullut muidenkin pohtivan, mikä on tilanne tänään. Suomi on harrastajateattereiden luvattu maa. Meillä on satoja harrastajateattereja ympäri maata.
Pelkästään harrastajateatteriliittoon kuuluu yli 500 teatteria.  Lisäksi meillä on vähän yli sata ammattiteatteria.

Mutta yleisö ei aina muista, että harrastajateatteri on oikeasti harrastajavoimin tehtyä teatteria - suuri osa vaikkapa kesäteattereista on täysin harratajanäyttelijöiden miehittämää. Ohjaajat ja käsikirjoittajat  voivat ollakin ammattilaisia mutta suurin osa näyttelijöistä on harrastajia - ja vieläpä harrastajia ilman mitään koulutusta tekemiseensä.

On toisaalta hyväkin asia, että yleisö tulee harrastajateatteriin odottaen ammattilaista suoritusta. Sehän kertoo vaan siitä, että harrastajien taso on yleensä ihan huippua, lähellä ammattilaista tasoa. Mutta siinä on myös vaaransa. Harrastajat eivät saisi tehdä yhtään virhettä, eivät unohtaa yhtään vuorosanaa, eivät yhtään ontua rooleissaan. Heiltä odotetaan helposti mahdottomia!!

Olin onnellinen kun kuulin meidän teatterin 13-vuotiaan näyttelijän pohtivan, että minne sitten menevät ne vanhat (lue= yli 40 vuotiaat) ihmiset jotka haluavat yrittää näyttelemistä ensimmäisen
kerran jos harrastajateatterissakin täytyy heti osata ammattilaisella tasolla!!!! On tosi rankkaa, jos jokaisen ensikertalaisenkin täytyy heti onnistua 100-prosenttisesti!!

On niiiin hienoa, kun ihmiset uskaltavat yrittää ja kokeilla uusia asioita, uusia harrastauksia ja ottaa riskejä. Siksi toivon, että meidän yleisökin ymmärtäisi, että harrastajateatterissa näyttämölle voi astella kauhusta kankea, nimensäkin unohtava ensikertalainen, joka lavalle tullessaan ylittää korkean kynnyksen ja on todellakin kaukana mukavuusalueeltaan mutta kasvaa ja kehittyy samalla ja parantaa ehkä elämänlaatuaan ja muuttuu  paremmaksi ihmisseksi näin tehdessään.

Eroja ammattilaisten ja harrastajien välillä on, ja saakin olla. Täytyy olla myös paikkoja kokeilulle, etsimiselle ja löytämiselle. Kamalaa olisi jos vain kilpaurheilu  sallittaisiin ja minun sauvakävelylenkkini  tuomittaisiin siksi, etten  voita kisoja. Urheilussa ymmärrämme jotenkin helpommin, että puoliammattilaiset ja harrastajat ja maailmanmestarit ja kaikki muut tarvitaan. Mikä ihme siinä sitten on niin vaikeaa kulttuurinsaralla??????

Minäkin haluan, että tehdään vaan hyvää teatteria. MUTTA teatterista ei tee huonoa se  ettei joku muista vuorosanojaan tai tulee väärään kohtaukseen. Ei.Teatterista tekee huonoa se, jos käsikirjoitus ontuu, juoni puuttuu ja yleisöä kosiskellaan vaan julkimoilla. Eli sisältö puuttuu.

lauantai 4. elokuuta 2018

kesäteatteri - lapset - taksit - sopiiko?

Viime vuonna jo heräteltiin keskustelua siitä sopivatko lapset kesäteatterin katsomoon - tai ollenkaan teatteriin. Yhtä mieltä oltiin varmasti siitä, että lastenteatteriin ainakin sopivat. Yleensä. Ainakin ne hyvin käyttäytyvät lapset. Ne hiljaa kaikkea seuraavat lapset. Kun muutkin katsojat ovat lapsia. Mistään muusta ei sitten yhtämieltä oltukaan.

Jälleen on vietetty yksi teatterikesä ja erilaisiakin lapsia on nähty katsomossa. Suurin osa on ollut aivan ihania!! Kriittisiä ja kannustavia katsojia. Muutama kaikkia terrisoinutkin on kesään mahtunut... samoin kuin kaikkia häirinneitä AIKUISIA! Kyllä niin harmitti kun eläkeläismammat eivät malttaneet millään hiljaa Paimiossa kuunnella loistavaa laulantaa vaan ihan pakko oli kertoa kuulumisia.... muutaman vihaisen mulkaisun ja suhuttelun jälkeen sitten ymmärsivät loukkaantuneina hiljentyä. Onneksi!

Mikä siinä onkin, että teatterissa katsomossa joillekin tulee kaikki jutut mieleen ja ne on ihan pakko kertoa vieruskaverille juuri sillä siunaamalla? Eikö nykyihminen enää osaa yhtään hillitä itseään? Vai onko näytelmät sitten vaan niin tylsiä, että aikansakuluksi ihmiset keksivät muuta puhuttavaa?

Oikeestihan siinä kyllä kärsii esitys kun yleisö hommaa omiaan (tai tulee myöhässä niin että taksit vaan surisee ja häiritsee taas!!). Kaikkien huomio keskittyy pois näyttämöltä - niin yleisön kuin esittäjienkin!! Ei se ole iästä kiinni sopiiko katsomoon vaan siitä osaako käyttäytyä ja kiinnostaako koko esitys!!!! (kuvan alle kaksi vuotias onneksi jaksoi hienosti koko kaksituntisen seurata - minkä tiesinkin, muuten en olisi riskiä ottanut:))

Tottahan se on, että on tänä kesänä nähty muutama puuduttavan tylsäkin esitys, samoin kuin loistavan energisiä, heikolla juonella varusteltuja juttuja ja sitten niitä mahtavan mukaansa tempaavia esityksiä ja kaikkea siltä väliltä. Kyllä se on siunaus, että esityksiä ja esittäjiä on erilaisia! Onhan meitä katsojiakin!
tällä kokoonpanolla olemme käyneet muutamassakin teatterissa!

Ensikesäksi tekisi kyllä mieli järjestää muutama esitys joihin voisi oikein kutsua ne hopöttäjät puhumaan omiaan, tekisi sellaisen 'ilmavan kässärin' jossa olisi paljon tilaa yleisön omille jutuille...  En vaan ole vielä päättänyt miten sitä markkinoisi: 'tervetuloa katsomoon kaikki huonosti käyttäytyvät, ei teatterista kiinnostuneet ihmiset iästä riippumatta'?

Ehkä en kuitenkaan vielä ensi kesänä. Ensi kesäksi on muutama ihan mahtava idea jo muhimassa - näytttelijöiltä on saatu niin hienoja vinkkejä, että sormet syhyää jo -tuskin maltan odottaa sitä joulukuun kirjottamiselle varattua lomaa......

ps. vielä on kaksi omaa esitystä jäljellä - jännityksellä odotan millaisia ihmisiä vielä ehtii katsomoon:)

torstai 26. heinäkuuta 2018

Kiitos kritiikistä!!! Kesäteatterin totuudenhetki

Miten jännittävää onkaan aina saada toimittajat tekemään juttua omasta esityksestä! Jotenkin projektista tulee todempi, tärkeämpi ja tietysti myös näkyvämpi julkisuuden myötä. Yleensä ne ovat lehtitoimittajia - harvoin, tuskin koskaan, pieneen teatteriin maaseudulla eksyy radio- tai televisotoimittaja!

Hyvä toimittaja on tehnyt taustatyönsä ja tietää mitä olemme ennen tehneet ja tietää myös mitä maakunnassa muuten on tekeillä. Sellaisen toimittajan kanssa on ihanaa tehdä yhteistyötä! Hän kysyy asiantuntevia kysymyksiä, välttää itsestäänselvyyksiä, ei oleta tietävänsä vaan on oikeasti kiinnostunut. Luonnollisesti hän myös kuuntelee vastauksemme ja seuraa  hetken tekemisiämme. Ja kirjoittaa nimemme oikein!


Kaikilla lehtitaloilla on omat tapansa ja tyylinsä tehdä juttuja. He päättävät luonnollisesti milloin ja mistä he tekevät juttuja. Ja kenen ehdoilla. Niinhän me kaikki teemme työtämme. Myöa jokainen teatteri ihan itse päättää mitä esittää ja milloin esittää ja kuka esittää ja kuka ohjaa ja niin edelleen. Me vaan haluamme, että lehti jutuista voisimme päättää myös. Onneksi emme voi.

Onneksi on toimittajia jotka tekevät juttuja ja kritiikkejä ja kuvia ja muuta ihan oman politiikkansa ja etiikkansa mukaan. Onneksi teatterin kannalta. Sillä me emme kehity yhtään jos aina päätämme itse kaikesta. Monenmoisessa isossa ja pienessäkin valtiossa on nähty mitä siitä seuraa jos kukaan ulkopuolinen ei koskaan puutu mihinkään.  Kaukaa haettu esimerkki, myönnetään, mutta teatteria voi hyvin verrata pieneen kuningaskuntaan, oikeastaan.

Joten kiitos, hyvät toimittajat, siitä, että jaksatte vuodesta toiseen paneutua teatterin tekemisen perusteisiin ja kannustatte meitä harrastajia kehittymään ja jatkamaan todella tärkeää kulttuurin tekemistä.  Kiitos, että jaksatte pienenevistä resursseistanne huolimatta paneutua meidän erilaisuuteemme, harrastajateatterien ongelmiin ja potentiaaliin ja jaksatte ravata aina yhtä innokkaina ympäri maakuntaa ennakkoluulottomasti haastattelemassa ja yhdessä kanssamme kehittämässä tätä alaa!

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Totuus kesäteatterin tähdistä

Nyt on taas aivan pakko avautua tärkeästä asiasta. Olen tänä kesänä ohjannut tasan kymmenen (10) vuotta kesäteatteria ja saanut selkeän käsityksen siitä, mistä kesäteatterin menestys johtuu. Todellakin. 

Meillä oli omista näytöksistä yksi vapaailta ja menimme luonnollisesti kesäteatteriin silloinkin. Aurinkoinen sää ja luonnonkaunis teatterimiljöö lupailivat hyvää kokemusta. MUTTA!!! SE ratkaiseva palanen melkein pilasi koko illan!!! Viime vuonna taas menimme samoin vapaailtana toiseen kesäteatteriin karmeassa sateessa ja olimme henkisesti valmistautuneet haastavaan iltaan. MUTTA!! SE ratkaiseva palanen pelasti iltamme ja nautimme ihan mahdottomasti.

Nyt kokeneet kesäteatteri-ihmiset jo tietävät mistä puhun: parkkihenkilöistä tietenkin!!! Niistä henkilöistä jotka opastavat ja ohjaavat meitä vierailijoita ajamaan parkkipaikalle ja pysäköimään automme HEIDÄN haluamaansa paikkaan.

Mikään ei pilaa teatterikokemusta varmemmin kuin itsetunto-ongelmista kärsivä parkkimies (tai -nainen) joka väenväkisin haluaa nöyryyttää autoilijoita vaatimalla millintarkkaa ohjeiden noudattamista, auton peruuttamista juuri hänen mielensä mukaisesti, tiukkaan, ahtaaseen  järjestykseen!!!!

Eikä mikään saa varmemmin hyvälle tuulelle ja onnellliseksi kuin iloinen, ystävällinen ja kohtelias parkkimies (tai -nainen) joka näyttää siltä, että hän on onnellinen, että päätin tulla juuri tähän teatteriin ja haluaa auttaa minua nauttimaan teatterista, ihan sama kuinka vinossa minun autoni on - ja mitenpäin sen haluan parkkipaikalle ajaa!!!

Jos minut on ärsytetty jo parkkipaikalla en ehkä ollenkaan tykkää esityksestä joka muuten olisi tyydyttänyt kultttuurinälkäni - ärsytettynä etsin kaikki virheet ja mokat ja kiukuttelen ihan turhasta. Mutta jos minut on saatu hyvälle tuulelle jo tuloportilla, olen tyytyväinen kovin vähään - olen onnellinen kun saan istua tunnin pari ja nauttia levosta, kulttuurista, hyttysistä ja mitä muuta sitä nyt kesäiltaan kuuluukaan.

Joten kiitos meidän iloiset parkkihenkilöt - me näyttelijät olemme hyvin kiitollisia kun teette meidän työmme niiiiiiiin paljon helpommaksi!!!
Kiitos Jana ja Sebastian!!!!

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

harrastajateatteri - ammattiteatterin verran töitä ja enemmänkin

Olen itsekin joskus ehkä syyllistynyt siihen, että teatterin katsomossa istuessani olen arvostellut ohjausta, puvustusta tai kulissseja... Anteeksi kaikki joita olen arvostellut! Puolustuksekseni voin sanoa, että eniten arvostelua kuuluu kun istun oman teatterini katsomossa. Niin monen asian olisi voinut tehdä toisin, paremmin, enemmän tai vähemmän.... mikään ei riitä!!
peruukki syntymässä

Muistan kun ystäväni oli elämänsä ensimmäistä kertaa kesäteatterissa näyttelemässä ja hämmästyi sitä työn määrää mikä valmiin teatteriesityksen taakse kätkeytyi! Kaikki puvut, kulissit, tarvittavat tavarat, sisääntulosuunnat ja muut täytyy sovittaa yhteen jotta esitys näyttäisi helpolta  eikä yleisö kiinnittäisi huomiotaan mihinkään epäolennaiseen.

Ammattiteatterissa on yleensä omat tekijänsä hoitamassa lavasteet, omat hoitamassa puvustukset, omat hoitamassa äänet, omat hoitamassa valot, omat hoitamassa ohjauksen, omat  näyttelemässä, omat markkinoinnissa, omat lippukassalla, omat kahviossa, omat.....   Harrastajateatterissa on yhdellä ihmisellä loistava mahdollisuus päästä tekemään vaikka ne kaikki!! Tai ainakin halutessaan voi osallistua melkein mihin tahansa! 

Meillä on taas tänä kesänä ensin historiallinen näytelmä, eli puvustus teettää hieman töitä - Leila laski käyttävänsä jopa 10 tuntia yhden peruukin tekemimseen (ja niitä tarvitaan 10!!) - toki ehdotin

yllättävät ratkaisut puvuissa ovat joskus loistavia
helpotukseksi kuumaliimapyssyä, mutten usko ehdotukseni menevän läpi. 1700- luvulle sijoittuva aloituskohtaus vaatii aivan erilaiset puvut kuin lopun 1800- alku....

Onneksi ymmärsimme tehdä loppukesään nykyaikaan sijoittuvan näytelmän - puvustus on huomattavasti paljon helpompi ja nopeampi toteuttaa.

Mutta puvustus ja lavastus ovat niin olennainen osa teatteriesitystä ja varsinkin harrastajateatteri saa niistä 'intoa ja puhtia' esitykseensä, että niihin on järkevääkin käyttää aikaa! Ja oikea puku auttaa näyttelijää pääsemään roolihahmoonsa 'sisällekin' paremmin!

Olen kyllä tässä vuosien varrella oppinut olemaan vähemmän kriittinen katsomossa istuessani - kun tiedän miten äärettömän monta tuokiota suuri osa teattereista on käyttänyt kokonaisuuden kasaamiseen nostan vaan hattua urakalle ja luovuudelle!!


perjantai 18. toukokuuta 2018

teatteri ja sen tekeminen - mikä on tärkeintä?

Meillä oli keväällä aivan mahtava lastenteatteri esitys. Lapset esittivät itse suunnittelemansa ja roolittamansa näytelmän. Toinen lapsiryhmä oli tehnyt puvustuksen. Me kaksi aikuista olimme auttaneet, minä käsikirjoituksella ja ohjauksella ja Piritta puvuissa.

Olimme harjoitelleet koko talven kerran viikossa. Koska lapset eivät olleet ennen tehneet teatteria, käytimme runsaasti aikaa perusasioihin ja tutustumiseen. Opettelimme kehon- ja äänenkäyttöä, lavalla oloa, esillä oloa, toisen ihmisen lähellä olemista, heittäytymistä rooliin ja itsensä likoonlaittamista. Piritan ryhmä perehtyi teatteripuvustukseen, erilaisiin materiaaleihin ja tekniikoihin. Kaiken kaikkiaan lapset oppivat todella paljon tekniikoista ja varsinkin itsestään.

Lapset oppivat   myös kuuntelemaan toisiaan, odottamaan vuoroaan, kannustamaan toisiaan, tukemaan toisiaan, luottamaan itseensä. He oppivat kuinka tärkeää on myös se hiljainen rooli ja kuinka tärkeää on auttaa toista loistamaan. He käsittivät, että yhdessä tekemällä saamme enemmän aikaiseksi kuin yksinämme. Mielestäni tosi loistavia taitoja. Olin hyvin, hyvin ylpeä jokaisesta lapsesta. Siis todella ylpeä!

Mutta sitten varsinainen esityspäivä pudotti minut taas maanpinnalle. Joillakin lapsilla oli todella hiljainen ääni, mutta jännityksestä huolimatta  he esittivät roolinsa toisiaan tukien. Esitys

tapahtui tasaisella alustalla, eikä katsomokaan ollut nouseva. Nähdäkseen kaiken olisi yleisön tarvinnut tulla eturiviin, seistä, tai peräti nousta parvelle katsomaan. Tekivätkö he niin? No  eivät todellakaan.

Yleisö siis tiputti minut maanpinnalle - eivät lapset! Isoäidit ja vaarit valittivat kuinka he eivät kuulleet mitään, eivät nähneet mitään, kuinka heiltä meni koko esitys pilalle. Ja kuinka juuri heidän lapsensa tai lapsenlapsensa ei näkynyt siihen missä he istuivat....

Anteeksi vaan - mutta tässä ei nyt ollut kyse isoäideistä - ei edes äideistä. Tässä oli kysymys lapsista jotka uskalsivat heittäytyä ja rohkeasti seisoivat näyttämöllä koko esityksen ajan, hölmöissäkin asennoissa ja puvuissa. Lapsista jotka loistivat jo sillä, että uskalsivat heittäytyä epämukavuus alueelle ja ottaa riskin.

Miten siinä joskus käykin niin, että me aikuiset haluamme kääntää tilanteet eduksemme, miten ME haluamme loistaa lastemme kautta? Miksi ME haluamme kertoa kaikille kuinka juuri minun lapseni tai lapsenlapseni oli koko näytelmän kantavavoima j tähti? Miksi MEidän täytyy päästä sanomaan, että koko yleisö pidätti ihastuksesta henkeään kun MINUN lapsenlapsseni esiintyi?

Millä ilveellä saisin ne katsojatkin oppimaan, että yhdessä tekeminen on tärkeää, että se hiljainen puu näytelmässä antaa sille solistille mahdollisuuden loistaa - ilman niitä muita siellä näyttämöllä ei olisi niitä tähtiäkään? Että se harjoitusvaihe, missä ihmiset tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan kasvuun on tärkeää? Että emme tee esityksiä siksi, että yleisö voisi niillä kerskua?????

Toivon, että seuraavan esityksen jälkeen joku isoäiti huomaa kuinka hänen lapsenlapsensa kannusti rohkaisevalla hymyllä hetkeksi rohkeutensa kadottavaa lasta, miten juuri hänen lapsenlapsensa oli valinnut pienemmän roolin, että se arempi lapsi saisi kokeilla esilläolemista! Sillä näitä sankareita meillä oli tässäkin ryhmässä monta. Ja siksi koko esitys onnistui niin hyvin!!

Onneksi lapset ovat usein viisaampia kuin isovanhempansa vai vanhempansa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Saisipa valita yleisönsä?

Kun taas aloitimme ensikesän näytelmien harjoittelemiset, heräsi kahvitauolla näyttelijöiden kesken todella mielenkiintoinen keskustelu: saisipa valita yleisönsä! Näytteleminen on aina jännittävää ja lähes jokainen kärsii enemmän tai vähemmän ramppikuumeesta. Näyttelijä on niin totaalisen yksin siellä lavasteissa odottaessaan 'esiripun nousemista'  (harvoissa kesäteattereissa on oikeasti esirippua  nykyisin), pelko epäonnistumisesta ja itsensä nolaamisesta on aika suuri niinä viimeisinä hetkinä


ennen esityksen alkua.

Harjoituksissa voi vielä heittää leikiksi - tykyttävän sydämen, hikoilevat kämmenet, kurkkuun takertuvan äänen - ne voi kaikki kuitata vitseillä ja yhteisellä naurulla. Mutta esityksissä ei enää voi. Silloin on yksin kohdattava kaikki ne peikot joita esiintymisjännitys tuo päivänvaloon. Tottakai ohjaajat yrittävät antaa työkaluja näitä tilanteita varten - 8-hengitys, meditaatio-harjoitukset, äänenavaukset jne jne. Mutta esityksen alkaessa sitä sitten vaan on oikeasti yksin tunteineen.


Siksi juurikin heräsi se keskustelu mahdollisuudesta valita yleisönsä. Näyttelijät totesivat, että jännittämistä helpottaisi jos voisi valita yleisön. Selvää oli, että tutut eivät pääsisi koskaan katsomoon - heitä näyttelijä jännittää paljon enemmän kuin vieraita ihmisiä. Toiset näyttelijät eivät myöskään pääsisi, sillä he tietävät mitä kulisseissa voi tapahtua ja  näkevät liikaa. Aiheen asiantuntijoita ei todellakaan päästettäisi katsomoon - he vasta kaikki virheet huomaisivatkin! Käsikirjoittaja pidettäisiin kaukana - hän tuntee teksin ja tietää mitä näyttelijän olisi pitänyt sanoa mutta nyt jännityksessä unohti tai sanoi väärin. Työkaverit jätettäisiin myös katsomon ulkopuolelle - työrooliin takaisin pääseminen voisi kestää liian kauan jos on ottanut liian erilaisen roolin näyttämöllä....

Lista oli aika pitkä ja näin tuottajana ankeankin kattava - kovin montaa ihmistä ei katsomoon pääsisi jos näyttelijät saisivat itse valita yleisönsä.

Paitsi, että..... ihan oikeasti, todellisuudessa, kun siellä katsomossa sitten istuu juuri ne pelätyt ja kunnioitetut ihmiset joiden ansiosta sydän jättää yhden lyönnin väliinkin eikä mikään deodorantti riitä,  ja sitten kun kuitenkin, kaikesta jännityksestä huolimatta - onnistuu. Kun onnistuu voittamaan sen esiintymispelon ja astumaan parrasvaloihin, laittaa itsensä likoon, antautuu kritiikille ja
naurettavuudella alttiiksi, silloin ylittää itsensä, kasvaa vähän suuremmaksi kuin oli, ja oppii itsestään paljon.

Onneksi emme voi valita yleisöämme. Onneksi yleisö valitsee meidät. Ja onneksi me oikeasti olemme todella otettuja kun tulemme valituiksi. Olemme nöyriä ja kiitollisia. Ja juuri siksi meillä on mahdollisuus kasvuun.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Liikaa teatttereita?

Olipas hassu juttu kun yksi tutun tuttu sanoi, että taas on liikaa kesäteattereita tässä lähistöllä ensi kesänä. Liikaa?? Miten voi koskaan olla liikaa teatteria?  Käsittämätön juttu. Olin aivan hämmästynyt, kunnes kuulin lisää.

'Liikaa' hänen mielestään tarkoitti sitä, että näyttelijöitä ei riitä joka teatteriin, katsojia ei riitä joka teatteriin ja kaupungin avustuksia ei riitä joka teatteriin (tässä kohtaa ihmettelin että mitä ihmeen avustuksia, en ole ikinä kuullutkaan!!). Mutta kaiken muun ymmärsin ja olin osittain samaa mieltäkin. Mutta silti kyseenalaistan sen 'liikaa' käsitteen.


On tosi vaikeaa aina välillä saada ihmisiä innostumaan teatterin tekemisestä ja tai katsomisesta, se on totta. Olisi ihanaa kirjoittaa ja ohjata jos joku muu toisi näyttelijät harjoituksiin ja katsojat katsomoon. Mutta pienissä teattereissa sitä ollaan vastuussa kaikesta. En ole ennen käsittänyt, että voisin yleisön puutteesta syyttäkin toisia teattereita. Olen jotenkin aina kuvitellut, että se on minun omalla vastuullani tehdä jotakin, jotta ihmiset löytävät tiensä meille. 

Tottakai on helppoa tehdä jotain jos on ainoa alallaan. Ei ole vertailukohtaa, ei kilpailua, ei aikataulu- ongelmia eikä mitään muutakaan. Mutta kun tekijöitä on enemmän, tulee väkisinkin verratuksi muihin, halusi tai ei. Tulee väkisin osaksi 'alaa' ja sen käytänteitä - mutta samalla saa 'vetoapua' muiltakin, koko alaa on helpompi kehittää kun tekijöitä on monta. Monet hartiat jaksavat kantaa enemmän kuin yhdet. Monta teatteria pienellä alueella luo käsityksen 'kulttuuriseudusta', ajattelevasta osasta Suomea, osallistuvasta yhteisöstä joka kehittyy. Eikö?


Mitä enemmän teen teatteria, sitä enemmän rakastan teatteria. Nautin katsomisesta, kirjoittamisesta, ohjaamisesta, teatterista puhumisesta......  Miten sitä muka voisi olla LIIKAA?? Kysyn vaan:)

torstai 8. helmikuuta 2018

uusi näyttelijä, vanha näyttelijä, casting

Aamuteeveessä haastateltiin kahta naista, jotka työkseen hakevat näyttelijöitä suomalaisiin elokuviin ja telkkarisarjoihin. Mielenkiintoinen ammatti!! Ja mielenkiintoinen haastattelu. Ehkä se johtui kysymyksen asettelusta tai jostain muusta epäolennaisesta seikasta, mutta haastattelusta sai todellakin sen käsityksen, että suomalaisissa elokuvissa ja sarjoissa käytetään samoja naamoja uudelleen ja uudelleen. Että vaikka kuinka halutaan laittaa esille uusia kasvoja, ohjaajat valitsevat samoja vanhoja.  Ja, että vaikka me katsojat toivomme uusia tyyppejä jotta voisimme jotenkin erottaa produktiot toisistaan, niin elokuvan tekijät eivät ymmärrä, että joskus voisi vaihtaa näyttelijöitä.... 

Suuri osa meistä ei ollut koskaan ollut lavalla ennen tätä produktioo!!

Lohduttava ajatus niille jotka haluavat tehdä töitä aina vain ja ainoastaan luottonäyttelijöiden kanssa, eikö? Että sen voi hyvin suomessa tehdä. Kun on oppinut jonkun työtavat niin yhteistyö sujuu hyvin Eikä yllätyksiä tule. Lopputulokseenkaan.

Ei, en ole sanomassa, että aina tarvitsisi vaihtaa joka elokuvaan uudet näyttelijät. MUTTA. Tiedän, että elokuva ja teatteri on ihan eri juttu (tätä muistutetaan minulle jatkuvasti) mutta voin oikeesti sanoa, että ainakin teatterin tekemiseen tuo ihan mahtavan lisän se, jos mukana on vähemmän kokeneita tai vaikka ihan ensikertalaisiakin! Se tuo meille pitkään tehneillekin taas freessin näkymyksen tekemiseen, se kyseenalaistaa tekemisiä, se opettaa uusia keinoja ja tapoja tehdä asioita, se luo aivan uudenlaista ryhmäkemiaa. Joskus se kasvattaa rajusti, joskus vähemmän, mutta pääsääntöisesti se on loistavan hieno asia.

Konkarit ja noviisit yhdessä saavat joskus tosi suurta aikaan!

Toisaalta se tuottaa enemmän työtä kaikille. Toisaalta se on riskinottamista kaikilta. Kukaan ei tiedä miten näytelmä onnistuu kun siinä on uusia palasia. Mikä on hyvä asia. Ettei vaan aina pelata varman päälle. Niin kuin nimeltä mainitsematttomat suomalaiset elokuvaohjaajat.  Reilusti myönnän tässä kaikelle kansalle, että olen aivan täpinöissäni kun talviteatterissakin on uusia näyttelijöitä ja vanhoja konkareita - koktaili on mielettömän herkullinen. Samoin odotan ensi kesän näytelmiä - toivon sydämeni pohjasta, että 'vanhat näyttelijät' tulevat mukaan ja toivon uusia innostuneita ryhmiin myös!

Ja pakko vielä sanoa kuinka  surullista on, kun ryhmä, mikä on toiminut muutaman vuoden tiiviisti, joutuu syystä tai toisesta ottamaan uusia jäseniä! Siis surullista, jos ei haluta muutosta, surullista jos halutaan tehdä niinkuin aina on tehty. Jos tapellaan kynsin-hampain muutosta vastaan. Sillä uusi ihminen tuo aina muutoksen tullessaan. AINA. Ryhmä ei ole enää sama jos yksikin elementti muuttuu. Ja Teatterintekemiselle se on LOISTAVA asia. Sillä teatterin tarkoitus on kyseenalaistaa, luoda uutta, antaa uusia näkökulmia ja ravisuttaa vanhaa. Sitä ei tehdä jos teatteri itse ei muutu.




maanantai 5. helmikuuta 2018

kesäteatteri - talviteatteri - harrastajateatteri

Meillä oli tänään harjoituksissa Somero-lehden päätoimittaja  tekemässä juttua seuraavasta projektistamme - Kävisikö talvihäät?. Ihana toimittaja, ihana lehti ja ihanat näyttelijät - siis kaiken kaikkiaan mukava tapaaminen.

Mutta toimittaja esitti lopuksi taas tosi vaikean kysymyksen: Mikä siinä näyttelemisessä viehättää? Miksi te teette tätä? Ymmärrettävä kysymys kun taas on kyseessä talviteatteri, eli esitys tehdään ulkona pakkasessa... ja tuulessa... ja kylmässä. Lumiukot ovat varmasti  ne ainoat, jotka eivät yhtään palele tai edes pelkää kylmää... mutta niillä ei ole vaihtoehtoa, ne ovat tasan siellä minne olen ne tehnyt - oikeilla näyttelijöillä on periaatteessa vaihtoehto - heidän ei ole pakko intoutua näyttelemään ulkona.



Timo vastasi toimittajalle, että näytteleminen on loistava keino nollata kaikki muut asiat. Kun keskittyy roolin tekemiseen, ei voi murehtia työasioita tai muita. Ei voi kelata maailman murheita kun muistelee vuorosanoja. Ja yleensä harjoituksissa on vielä hauskaakin.

Voin tietysti itse lisätä siihen, että, niinkuin monta kertaa olen maininnutkin, teatterilaisista kasvaa kiinteä yhteisö, ikään kuin perhe, joka näkee toisensa haavoittuvana, arkana, rohkeana, voimakkaana ja heikkona. Joka jakaa ilon ja suren hetket, onnistumiset ja vähemmän hohdokkaat hetket. Ymmärtää sanoitta ja kantaa heikkona hetkenä. Ja koska tämä ei ole oikea perhe, ei se odota samoja tekoja arjessa kuin oikea perhe. Se on sillä tavalla helpompi hallita kuin oikeat sukulaiset. Ja sen voi oikeasti jättää jos se hiertää - toisin kuin oikean perheen.  Se ikäänkuin antaa kaiken muttei vaadi mahdottomia.

Tämä meidän miniperheemme, neljä näyttelijää ja minä ohjaajana, teemme pikamatkan teatterin sydämeen ja ytimeen, jäädytämme itsemme jotta voimme tehdä sitä mitä rakastamme: tuoda teatteria näkyviin ja jakaa sitä muille!! Toivottavasti saamme mahdollisimman monen innostumaan kokemaan jotain ainutlaatuisen hassua ja hullua kanssamme: kesäteatteria taas talvella!! Siitä tässä on kysymys!